perjantai 24. marraskuuta 2017

Pesärikko

Pesärikko - näytelmä, jonka ensi-ilta oli Berliinissä ja jonka näyttelijät ovat Kouvolasta, Riihimäeltä, Kotkasta, Jyväskylästä ja Turusta. - näytelmä, jota esitetään näissä kaupungeissa. - näytelmä, mikä tulee meidän luo - ja iholle.

Tämä Etelä-Pohjanmaalle sijoittuva tarina on kirjailija Orvokki Aution romaanitrilogiasta dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. 
Monille Pesärikko voi olla juuri tuttu kirjoista tai Ylen draamasarjasta TV1:n Kotikatsomossa, joka on edelleen Areenassa nähtävänä. Olipa tuttu tai ei, niin nyt nähtävä esitys on sellainen, mikä ainakin omalla kohdallani meni ihon alle.

Ennen ensi-iltaa saimme Kouvolan kirjastossa kuulla, kun Taina West haastatteli kirjailija Orvokki Autiota, ohjaaja Mikko Roihaa ja Kouvolan teatterin näyttelijää Veli-Matti Karénia. Se antoi hyvän pohjan mennä kokemaan näytelmäelämys.

Kuva:Elina Winne

Pesärikko kertoo perheestä, missä on vahvat naishenkilöt, Ilmi ja Laimi, sisarukset. jotka pitävät kotitilaa tiukasti. Ilmi makaa halvaantuneena vuoteessa ja Laimi on se toinen aisa, että rattaat kulkee. Olavi on Laimin poika, jonka isä oli mennyt kuolemaan. Armi tulee taloon Olavin vaimoksi ja Masa on Olavin kaveri.


Eila Halonen (Turun kaupunginteatteri) makaa Ilmin osassa sängyssä ja säksättää sieltä käsin. Todella hyvä ja niin uskottava roolissa, missä ollaan niin vahvoja, että vielä sänkypotilaanakin pidetään omaisuudesta topakasti kiinni. Siitä huolimatta näin Ilmissä jotain herkkääkin. Halonen on myös Armin äidin roolissa.

Taina Reponen  (Jyväskylän kaupunginteatteri) Laimin osassa on Ilmin lailla omien asenteidensa vanki ja julkisivu on pidettävä puhtaana, kaikki lakaistaan maton alle. Koska "Hillitte ittes!" on niin vahva ohje, oli Laimin pakko pyyhkiä kyyneleensä. 


Armi rakastuu Olaviin, mutta omat ovat hänenkin lukkonsa. Olavi rakastaa Armia, mutta...niin, kun ei oikein osaa. Miten surullinen rakkaustarina.

Veli-Matti Karén (Kouvolan kaupunginteatteri) tekee Olavin roolista juuri sellaisen, että ainakin minun kävi sääliksi. Mitä Olavista muuta olisi voinut tulla sellaisissa olosuhteissa. "Älkää vihatko Olavia", sanoi Veli-Matti Karen meille ennen esitystä kirjastossa ja se jäi mieleen ja sen haluan tässäkin mainita.

Sara Melleri (Riihimäen teatteri) toi meille Armin niin vahvasti esiin, että itku kurkussa katseli sitä, miten Armi ei jaksa. Miten sitten on vaan pakko jaksaa. Toisenlaista vahvuutta kuin Ilmillä ja Laimilla.


Jarkko Sarjanen (Kotkan kaupunginteatteri) on tarinan Masa, Olavin kaveri. Se henkilö, joka katselee kaikkea vierestä, on se, jolle ei tarvitse sanoa "Hillitte ittes!" Jotenkin tuli sellainen olo, että Masa olisi se koko jutun turvallisin/tasapainoisin henkilö. 

Pesärikko on näytelmä, missä lähtee kaikki tunteet liikkeelle. Se on vahvaa ja väkevää draamaa, missä tulee esille ihmismielen syviä sopukoita. Siinä on huumoria, se siis naurattaa, mutta ei siksi, että henkilöt olisivat jotenkin hauskoja, vaan siksi, että se mitä he laukovat, on meille niin vierasta tai sitten jopa tuttua, että se panee naurattamaan. Hyvä niin, sillä paikka paikoin nousee kyllä vesi silmiin. Sääli on myös tunne, jota tunsin vahvasti, enkä ainoastaan Olavia kohtaan. 

Kun pääsin kotiin, vieläkin soi päässäni näytelmässä soiva biisi, hyräilin sitä iltapesulla, aamuun mennessä se oli kadonnut. Pesärikon tarina sen sijaan eli täysillä ja aika sekavana mielessäni. Nyt yritin sitä purkaa tähän. Menkää kokemaan jotain ainutlaatuista, mutta mikään pikkujoulunäytelmä tämä ei ole. 

Kuvat: Moe Mustafa

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Avioliittosimulaattori

Veera Niemisen kirja Avioliittosimulaattori ilmestyi vuonna 2013. Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoituksena kirjasta tuli messevä näytelmä. Nyt sen esittää Haminan teatteri Henri Saaraisen ohjaamana.
Myö ajettii Kouvolasta Haminaan ja eiku eturiviin ja katse estraadille!


Rakkaustarina leimahtaa hetkessä, kun itä ja länsi kohtaavat! Aino on Liperistä  ja Jussi Mynämäeltä. Ei ihan helpoin yhtälö, mutta se onkin kupletin juoni. Aino lähtee koeajalle Jussin kotitilalle. Auts, paha paikka!

Eveliina Arminen vetelee Ainon roolin sellaisella vauhdilla, että siinä liperiläisetkin haukkoisivat henkeään. Juu, ihan tuli sellainen vahva samaistumisen tunne. Etenkin kun Jussi verkkasesti mainitsee Ainolle, miten tää puhuu niin paljon ja nopeesti.
Jan Mykkänen osaa olla just niin loivaliikkeinen ku vois kuvitella mynämäkeläisen olevan.

Aino lähtee mielikseen Liperistä, kun ei jaksa vanhempiaan. Vanhemmat ovatkin jatkuvasti nokkapokkasilla ja sana on erittäin vapaa. Mirtsu ja Martti paukuttavat mennen tullen kaiken ulos, mitä mielessä liikkuu. Satu Kankala Mirjana on niin räväkkä, että ottaa lavan haltuun heti kun siihen on mahdollisuus ja Markku Lahti peesaa. Herkkähipiäisille paha paikka, mutta miusta kyllä niin herkullinen pari.

Ei ole Ainolle helppoa yrittää asettua Mynämäelle, taloon, missä Jussin lisäksi asustaa Jussin isä, setä ja veli. Jokaisella omat tapansa ja luonteensa. Ei edes pöytää osaa Aino kattaa oikein.


 Itä-länsi-ottelu on melkoinen. Kun itä lataa, niin länsi ihmettelee. Ohi menee ja sitä jää avuttomana suorastaan tyhjän päälle. Kannatusjoukkoja tulee Liperistä asti. Monien asioiden summana Aino päättää lähteä takaisin Liperiin.


Vaan lähteekö Aino Liperiin? Miten itä ja länsi kohtaavat ymmärryksessä? Tässä tarinassa on paljon kaikkea. Se on pääosin hauska, mutta on siinä aiheita, joita voisi jopa jäädä miettimään.
Murre tai murteet ovat parasta! Asioista tulee aina jotenkin lupsakkaampia kun ne kerrotaan murteella. Haminalaiset ovat hyvin tässä kärryillä, sillä niin tuli murretta ku luukusta.

Lavastuksessa oli kiva keino se, että valkokankaalle heijastui aina piirros, että tiesi, ollaanko sisällä vai ulkona. Hienot piirrokset ovat Minja Valkosen. Meidän esityksessä sello soi ja sitä soitteli Maria Urpalainen. Hänelläkin jopa omat replat!

Jos haluaa kokea jotain piristävää, kannattaa viedä ittensä ja ystävänsä Haminan teatteriin. Teatterirakennus on jo niin ihana. Vanha talo, joka ottaa vastaan niin kuin mummon syliin menisi. Lämmin tekemisen meininki kaikin puolin, josta jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Kuvat: Sofia Virtanen

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kymenlaaksolain rakkaus - anteeks mikä?

Nyt o paikallist, nii paikallist, et anteeks mikä? Nii-i, no rakkaus, Kymenlaaksolain rakkaus. Jaa et onko sitä, no kyl sit on, ainakii piipun varjos.
Kuusankoskel kannattaa mennä kattoo ja kokee, millast se rakkaus siel o. Teatteris ku menee ny sellain esitys, että siin o rakkautta kerraksee.
Tään jutun o käsikirjottanu ja ohjant kaks naista: Karoliina Eklund-Vuorela ja Maija Raikamo.


Rakkaudes tarvitaa noin nii ku yleensä kaks ja täs tapaukses naisen osan revittel Maija Raikamo. Ei oo rakkaus ja parisuhe mitää hymistelyy. "Etsin kunnes löydän sut..." ja siit se sit alkaa. Kaikki keinot ja temput o luvallisii. Kun se oikea löytyy, nii kyl o haaveit ja unelmis myllätää.

Miehen roolis ol Martti Reinikainen, joka muute hoitel musiikinkii. Uus kasvo meitin kylien teatterielämäs ja ei huono. Hoitel sit usiammankii miehen roolin, ku ol näppäräst Napakympin juontajakii. Mie olin ihan ihmeissää kui haitarin näköin soitin olkii syntikka. Perskutti, mite se soi! Nii ja mite sitä joku vaa osaa näppäillä hanuria.



Kaiken kaikkiaa koko rakkaus ol nii hupasa, et miua nauratti vähä vällee. Mut kyl mie oon yhtä mielt siit, ettei kantsi mennä kattoo, jos o herkkä mieltäsä pahottaa, ku täs näytelmäs ei kaunistella, vaa asiat sanotaa iha suoraa ja mikä iha "hirveint", nii muutama kiroilukii taitaa olla.

Lavastus ol minimaalist, mut valkokangas ol taustal ja siin sitte tapahtu välil vaik mitä. Videot ol tutuist paikoist, jote ol kiva kattella ja se toteutus ol onnistunu. Heidi Koskinen-Järvisalo ol vidioinu ja jälki ol hulppeeta.

Valoi sammuttel ja sytyttel Kleimolan Jyrki. Ol sil jotaa tekniikkaaki. Melkosen kivast.

Näihi pimeisii iltoihi kantsii ny mennä Kuusaan teatterin luolanäyttämöl ihastumaa, tirskuu ja iha muute vaa kattoo, mitä se o, antteeks mikä? Kymenlaaksolain rakkaus!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

perjantai 10. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas

No ni, eka kerta miun elämässäin, ku näin Tuntemattoman Sotilaan elokuvan, sillai yhtäkyytii! Sillo ku olin pien, en saanu sit kattoo ja ku kasvoin, ei enää kiinnostanu. Jotenkii se sit vaa jäi, vaik toki pätkii tul ohimenne vilastuu. Teatteriversion näin ensimmäise kerra Suomenlinnan kesäteatteris ja se ol iha hemmetin hyvä! Ja mikä kummallisint, nii tuttu! Tuntemattoman sotilaan repliikit elää ihmisten mielis ja kieles.


Jotenki aika lail innoissain ootin tät elokuvaa. Miul ol kiireine päivä ja ku sain sen päivän hommat pulkkaa, hain poikain ja sit kohti Kuusaan elokuvateatterii, mis jotenkii vaa elokuvat näyttää iha parhailt. Myö saatii popcornit ja sit ei ku kattomaa...

Tartteeks joka sukupolvel tehä oma Tuntematon Sotilas? Juu, tarttee! Mie sen ny huomasin, ku miun laps nii tykkäs, et mite hyvä on nuorenkii tietää, mitä o tapahtunu ja se o sit historiaa. Aku Louhimies o ohjant iha mielettömän elokuvan, jota katteli nii mieliksee, et se kolme tuntii hujaht iha äkkiseltää.

Mie kerra tein jonkuu hiton testin, et kuka mie voisin olla, jos oisin joku Tuntemattoman sotilaan henkilöist. No perskutti, Rokkahaa mie ja iha het helpost viel. No, en mie yhtää ihmettele, mie olin nii sen puolel. Täs elokuvas Rokkaan ol Eero Aho, joka veti roolisa nii nappii, et miun silmis siit tul hetkes sankar!
Kariluotoon ol Johannes Holopainen. Mikä uus Suomi-Filmi-tähti! Maheton, ku ol kommee ja mite osas olla nii topakka, rakastunu, mut kuitenkii se sota vei.
Koskela, se kiltti ja ihana, voi et mite mie siit tykkäsi, Jussi Vatanen osas olla oikee sellain sotilas, joka ol ihminenkii.
Aku Hirviniemi Hietaseen näytti taas kykysä näyttelijään. Ai mite mie arvostan.
Entäs sit Paula Vesala, joka veti het sellase Rokan vaimon roolin, mis hyvi tul selväks se, millo kotirintama ei petä. Se sellain vahva naiskuva, mitä mie kyl... tai no jätetää sanomat, et jään viel henkii.

Mie en nyt enempii ala kertoo henkilöist, ku täst tulis muute eräänlain sotaromaani. Mutta sen mie sanon, jot mite mie olin vaikuttunu siit, mite hieno kaarti ol saatu tät elokuvaa tekemää. Jokaine ol tehny nii semmose roolin, mikä jäi mielee, jot viel pitkää miettii, mite se oikee menikää.

Kaikenlaisii arvotelijoi o liikkeel, mut kyl mie oon sit mielt, et on tää vaa iha vuuen elokuva. Mie en yleesäkää lähe elokuvii mitää huonoi kattoo. Koko sota ol kuvattu ny nii, et tälläin keski-ikäin kääkkäkii ymmärs, mitä se o ollu. Mikä viel, nii sekii, et ny tekee miel kattoo se alkuperäinkii elokuva, siis se eka.

Menkää ny kattoo ja sillai nauttii siit, mite ol hyvi panostettu!

torstai 9. marraskuuta 2017

Juurihoito

Nyt on sitten Juurihoito koettu! Ei paha, ei ollenkaan paha. Kun kokee elämänsä ensimmäisen Juurihoidon juuri Kansallisteatterissa, niin se pikemmin on erittäin positiivinen kokemus. No, sen verran oli Juurihoidosta kokemusta, että olin kerennyt lukea Miika Nousiaisen kirjan, Juurihoito. Voin vakuuttaa, että Aleksis Meaney oli sen ohjannut juurikin niin hyvin, että yhtään ei sattunut sitä katsellessa.


Herkullisimpia kohtauksia olivat työlleen omistautuneen hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran vähäeleisen lakoniset lausahdukset hampaisiin, niiden pesuun ja hoitoon.
"Elämässä on kolme suurta kysymystä: Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?"


Markku Maalismaa oli niin osuva siirto suoraan kirjasta näyttämölle, että paremmin ei olisi voinut onnistua. Hän onnistui välittämään yleisöön juuri ne kaikki väristykset, mitä hammaslääkäri aiheuttaa. Onneksi olimme teatterissa, niin se, mitä pelätään, niin sille oli nyt ihanaa vain nauraa.


Pekka Kirnuvaara on se, jolla koskee hammasta. Mennessään hammaslääkäriin, hänelle selviää, että hammaslääkäri onkin hänen veljensä. Esa-Matti Long Pekkana tulkitsee eronneen miehen roolia hyvin uskottavasti. Sitkeästi pommittaa hammaslääkäriä myöntämään sukulaisuuussuhteen. Heidän isänsä oli ollut melkoinen veijari ja kun he lähtevät etsimään isää, niin vastaan alkaa tulla sisaruksia.


Ensimmäinen sisko on Sari, Ruotsista. Pirjo Lonka toi Sarin suoran luonteen niin räväkästi esiin, että se oli kyllä aivan hykerryttävää. Mitä sitä turhia kiertelemään, kun voi olla avoin ja sanoa asiat niin kuin ne ovat. Mahtava rooli!


Tarina etenee ja matka jatkuu. Vuorossa Thaimaa ja sitten Australia ja taas kaksi siskoa lisää. Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen ovat nämä sisarukset, mutta tekevät myös muita rooleja ja laulavat! Jessus, olisi heitä kuunnellut kauemminkin. Lyhyet musiikkikohtaukset olivat kertakaikkisen mahtavia ja melkein teki mieli silloin nousta seisomaan.
 Voisi aluksi ajatella, että onpas heillä reissaamista, mutta nämä ihmiset ovat eläneet ilman isää ja herää kysymys, kuka olet ja mistä olet kotoisin. Nyt heitä yhdistää sisaruus! Miten tärkeää on löytää sen myötä paljon muutakin, omasta itsestään.

Miksi tämä näytelmä kannattaa nähdä, niin siksi, että:
a) Miika Nousiaisen teksti on napakkaa, hauskaa ja totta.
b) erittäin hyvät roolisuoritukset.
c) sopii ihan kaikenikäisille.
d) Kansallisteatteri on niin vanha, kaunis ja huokuu mystistä teatterifiilistä.

Kuvat: Tuomo Manninen

maanantai 6. marraskuuta 2017

Mika Nuojua ohjasi vallattoman farssin!

Mika Nuojua on ohjannut Kouvolan teatteriin huikean farssin Näytelmä joka menee pieleen. Tuloksena on erittäin onnistunut näytelmä. Näin Mika kertoo siitä:

1. Miten sinusta tuli Kouvolan teatterin ohjaaja näytelmässä Näytelmä joka menee pieleen?
 - Teatterinjohtaja Tiina Luhtaniemi kysyi, kiinnostaisiko minua ohjata kyseinen näytelmä. Kyllä kiinnosti. 

2. Kuinka sinut otettiin vastaan Kouvolassa?
 - Minut otettiin vastaan todella hyvin. Ihmiset olivat innostuneita ja ystävällisiä. 

3. Roolitus on todella hyvä. Kuinka se kävi? Miten opit tuntemaan kunkin näyttelijän ja kyvyt?
 - Jo näytelmää valitessa mietitään aina, kuka mihinkin rooliin sopisi. Kävin sitten katsomassa Kouvolassa esityksen, jossa suurin osa oli mukana. Tapasinkin tuolloin näyttelijöitä ja sitä mukaa roolitus varmistui. 

4. Mikä farssin ohjaamisessa on vaikeinta?
- Täytyy heti kärkeen sanoa, että ei se tietenkään helppoa ole, mutta kyllä se mukavaa on. On hyvä, jos näyttelijällä olisi kokemusta farssista. Mutta aina näin ei kuitenkaan ole. Farsseja tehdään aika harvoin. Silloin täytyy motivoida henkilöt pitämään aktiivisesti yllä tempoa ja tietynlaista naivistista otetta tarinaan. Ja tietysti asemointi ja kulkemiset täytyy koettaa tehdä mahdollisimman jouheviksi. Kaikki onnistuu kyllä kunhan keskitytään hyvin ja ollaan aktiivisia. Monena iltana oon ohjaajakin aivan uupunut. 

5. Kuinka paljon hyötyä ohjaamisessa on siitä, että on itsekin näyttelijä?
- Koen, että siitä on paljon apua. Pystyy helposti menemään eri roolien "nahkoihin" ja kuvittelemaan heidän vaikuttimensa. Tietysti empatiakyvystä on myös apua. Lisäksi, kun on omaa kokemusta, pystyy sanomaan mikä voi teknisesti toimia. Tottakai jokainen näyttelijä tekee työtänsä loppupeleissä omalla instrumentillaan.

Kuva: Timo Tuviala

Näytelmä joka menee pieleen

Loppuvuoden pimeisiin iltoihin on nyt tarjolla riemastuttava piristysruiske, kun Kouvolan teatteri esittää Näytelmä joka menee pieleen - farssin.
Mika Nuojua vierailevana ohjaajana on onnistunut luotsaamaan todella nauruhermoja hemmottelevan paketin. Siis näytelmän, joka todellakaan ei mene pieleen. Alunperin brittifarssi on niin viritetty viimesen päälle, että katsojalla ei ole nukahtamisen vaaraa. Näyttämöllä tapahtuu ihan koko ajan niin paljon, että pitää olla valppaana, että ehtii kaiken nähdä ja kokea. Onhan kyseessä näytelmä näytelmän sisällä.


Lavastus on Sanna Halmeen ja sekin on jo oma osionsa, kun kaikki liikkuu, tippuu, muuttuu ja mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää. Hetkeäkään ei voi olla varma, että joku pysyy paikallaan. Jo kaikki se saa olon ihastuksen valtaan ja lisäksi voi sitten jäädä miettimään, miten se teknisesti oli mahdollista. Paitsi ettei ehdi, kun tapahtuu jo seuraavaa. Ihan kuin olisi eräänlainen dominoefekti kaiken aikaa päällä.

Harrastajateatteriryhmä esittää siis murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. Roolitus on osunut niin kohilleen, ai kummassa? Kun vaikkapa Panu Poutanen esittää Matias "Masa" Niemeä, joka taas esittää Cecil Havershamia... Kun sitä roolia palauttelee mieliin, niin alkaa väkisinkin naurattaa, sillä Panu on niin elementissään sekoittaen soppaan annoksen elekieltä. Pelkästään jo sille oli annettava väliaplodit!
Jussi Puhakka oli Ropert "Roope" Helenius, joka taas oli Thomas Colleymore. Jussin ja Panun miekkailukohtaus oli jotain ihan käsittämöntä. Sitä melkein putosi penkiltä, ku se ottelu oli niin hauska.

Satu Taalikainen, jota on tottunut näkemään enimmäkseen rooleissa, missä on hame tms. päällä (jos tidätte, mitä tarkoitan), niin nyt hän sitten rempsakkaasti veteli näyttämömestarin ja lavastajan rooleja, niin ja joo, paikkasi näyttelijää, jolle sattui haaveri. Kertakaikkisen herkullinen rooli. Etenkin kun se rooli alkoi jo ennen varsinaista esitystä.

Hannele Laaksonen on Pirkko Pentikäinen-Paavilainen, jonka osa on Perkins, hupaisa hovimestarin rooli.
Emma-Sofia Hautala on niin ihana hepsankeikka, oikea huvittavin hupakko.
Petteri Hautala onnistuu olemaan kaikista ruumiista se koomisin kuollut.
Rebecca Viitala - ei hemmetti, Tepa sählää valoissa ja äänissä ja vähän muuallakin. Hups!
Raimo Räty sitten koittaa jotenkin ohjaajan ja tarkastajan osissa pitää ohjaksia käsissä, mutta minkäs teet, ku mopo karkaa käsistä - juokseeko perään vai antaako mennä? Sekä että.

Kaiken kaikkiaan tämä näytelmä ylitti kaikki odotukset. Aina olen tiennyt, miten Kouvolan teatterissa osataan, mutta se vauhti ja kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen kertoo taas siitä äärimmäisen taitavasta porukasta, jossa jokainen osaa kantaa sen oman kallisarvoisen kortensa kekoon ja tulos on huikea. Siis ihan kaikin puolin, koko paketti on vaan niin mahtava. Ei minulla siitä riitä sanat kertomaan.
Suosittelen näytelmää tosikoille ja veitikoille, vaikka uskonkin, että veitikoilla on hauskempaa.
Niin, ja vakavasti olen sitä mieltä, että uudestaan olisi nähtävä, sillä jos voisin sitten paremmin keskittyä, kun on se eka kerta jo ohi.

Kuvat: Timo Tuviala