maanantai 18. syyskuuta 2017

Kai Hyttinen - maitomies Tevje

Viulunsoittaja katolla-musikaali Kuopion kaupunginteatterissa. Maitomies Tevjen roolissa "Kuju" Kai Hyttinen ja tässä hänen aatoksiaan:

1. Kai Hyttinen, olet toistamiseen Tevjen roolissa, mikä sinua kiehtoo Viulunsoittaja katolla - musikaalissa?
- Ihmiset ovat sinnikkäitä, eivät menetä uskoaan tulevaisuuteen suurienkaan vastoinkäymisten ja muutosten edessä.

2. Vuonna 1999 olit samaisessa roolissa Kouvolan teatterissa. Miten vuodet ovat tässä välissä vaikuttaneet?
- Tasoja ja sävyjä löytyy nyt enemmän.

3. Viulunsoittaja katolla - musikaalin ensi-esitys oli 1964 ja edelleen se kuuluu suosituimpiin musikaaleihin. Osaatko sanoa, miksi?
- Sen musiikissa sykkii eksoottinen juutalainen kansanmusiikki, siinä on pari maailmanhittiä, ja tarina sinänsä on ajankohtainen tänäänkin.

4. Millainen fiilis on esityksen jälkeen?
- Esitys on kolmetuntinen tunnetilojen tulitus, ja olo on "hakattu" ja uupunut, mutta myös kiitollinen.  


5. Kerro meille jokin sattumus harjoitusten ajoilta?
- Mitään mainittavaa hauskuutta ei tule mieleen, mutta kapellimestari, koreografi assistentteineen ja ohjaaja, kukin yhdessä ja erikseen, uupumatta ja sinnikkäästi jaksoivat ensi-iltaan saakka hioa, vaatia, kannustaa ja innostaa koko ryhmää maksimisuoritukseen.

 Kiitos Kuju vastauksista ja erityisesti esityksestä, mikä oli niin koskettavan karismaattinen!

Kuva: Sami Tirkkonen
Kuvankäsittely: Antti Voutilainen

Viulunsoittaja katolla

Viulunsoittaja katolla on musikaali, mikä on nähtävä aina silloin tällöin, koska se nyt vaan kuuluu musikaalien parhaimmistoon. Minulle niin rakas, että sitä varten oli lähdettävä Kuopioon. Suorastaan laskin päiviä, että pääsen sen kokemaan ja saamaan sen nautinnon, millä elää pitkään. Tämän musikaalin ensiesitys oli 1964 ja Suomessa se oli 1965, jolloin maitomies Tevjen osan esitti Uljas Kandolin. Kuopiossa Tevjenä on Kai "Kuju" Hyttinen. Ohjauksesta vastaa Priit Pedajas.

Kuopion kaupunginteatteri on pannut parastaan! Kun esitys alkaa, huomaa heti, että nyt on orkesterissa mittaa ja ei ihme, sillä musiikista vastaa Kuopion kaupunginorkesteri, kapellimestarinaan Mika Paasivaara. Kertakaikkiaan - mikä meininki!

Maitomies Tevjen roolissa "Kuju", Kai Hyttinen tuo kaiken karisman lavalle. Hän ei ole ensi kertaa Tevjenä, sillä hän oli maitomiehenä jo vuonna 1999 Kouvolassa. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei voi löytyä ketään, joka ei hurmioituisi tästä hänen roolistaan, sillä siinä vaan on Jotain! Hyttinen tekee Tevjestä ihanan isä-hahmon, joka ottaa lavan ja yleisönsä haltuun. Rakastavana isänä, mikä ilmenee erityisesti tyttärien suhtautumisessa häneen, on jotain niin koskettavaa. Tevje on niin lupsakka ja välillä ihanasti haaveileva: Rikas mies jos oisin.... Niin ja ne hetket, kun hän juttelee Jumalansa kanssa - sykähdyttäviä.

Golde, Tevjen vaimo on topakka, joka pitää kaikki langat käsissään. Hänen roolinsa ansiokkaasti vetää Lina Patrikainen. Tevje ja Golde, toisiaan täydentävä pari, missä joutuu jopa unia näkemään, että asiat lutviutuisi. Heidän yksi koskettavimmista kohtauksistaan on Mua rakastatko?

Anatevkan kylässä eletään arkea, missä noudatetaan perinteitä. Perinteet auttavat jokaista tietämään, mitä hän on ja mitä Jumala häneltä odottaa. Näin sanoi Tevje. Vaan, siinä saa perinteet huutia, kun Tevjen tyttäret eivät haluakkaan naida vanhempiensa valitsemaa miestä. Jente, puhemies välittää miehiä, saa niistä oikein palkkionkin, kun katsoo kuka kullekin sopii. Oikeasti hän vaikuttaa olevan kylän juoruämmä.  Jentenä suheeraa taitavasti Riina Björkbacka.

Tyttäristä kolme vanhinta on naimaiässä.. Tzeitel (Johanna Kuuva, joka nähtiin Kotkan kaupunginteatterin Sugar-musikaalin pääosassa 2015)) esikoisena on vuorossa ensin ja häntä meinataan varakkaalle teurastajalle, mutta Tzeitel'n sydän sykkii köyhälle räätälille, Motel'lle (Mikko Rantaniva).  Tyttäret rikkovat perinteitä, kun halutaan mennä naimisiin, mutta rakkaudesta. Niin myös Hodel (Jenny Liedkind) ja Chava (Anna Kuusamo) tekevät, kukin omin tavoin. Tyttärien tanssiosuudet ovat upeita ja silloin miettii, että terveisiä puvustajalle (Liina Unt), joka on osanut tehdä pitkät hameet niin, että tanssi niissä onnistuu.

Motel'n ja Tzeitel'n häissä laulettava häälaulu, Nousee päivä, laskee päivä on niin järistyttävän kaunis, että kyllä se juuri nostattaa niin vettä silmiin, joka kerran. Häät ovat melkoinen juhla ja kyllä tanssitaan! Mielenkiintoista on se, ettei ole saanut tanssia nainen miehen kanssa ja näissä häissä sekin tapahtuu.

Koreografia on Jorma Uotisen ja se on herkullinen. Erityisesti pidin siitä, missä miehet vetävät "polvipolkkaa". Katsoin niin ihastuneena, että heti olisi tehnyt mieli ite kokeilla, mutta ikä ja ne polvet panevat vastaan. Se vaan näytti niin sulavalta ja hienolta, että sitä suu auki ihmetteli, kuinka se oikein tapahtuu.
Kaikki joukkokohtaukset olivat niin loppuun asti hiottuja, että se oli iso ilo silmälle ja sielulle. Se musiikki, se rytmi ja kun kaikki yhdessä sulautuu sellaiseksi nautinnon kimaraksi, että voi vaan huokailla.

Pelkkää iloa ja riemua tämä musikaali ei ole. Sen yksi johtava teema on juutalaisuus. Kaikki tietävät, kuinka juutalaisia on aina vainottu. Niin nytkin ja lopussa heidän on lähdettävä, pois omasta kylästään. Lohdullista on se, että he uskovat huomiseen ja elämä jatkuu...

Kuopion Viulunsoittaja katolla on toteutettu niin hyvin, ettei sitä riitä sanat kertomaan. Niin isolla porukalla vedetty juttu niin onnistuneesti on parasta mitä yleisölle voi tarjota. Yleisö on ottanut sen omakseen, sillä tämä musikaali ei soi vajaille saleille. Koita päästä mukaan tähän!!!

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri - kannatti ajaa Kouvolasta asti!

Kuvat: Sami Tirkkonen






sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Huojuva talo

Kuusankosken teatterissa, jykevässä Kuusankoski-talossa esitetään nyt Huojuva talo. Kun tukevasti istuu penkkiin, voi nauttia Maria Jotunin näytelmästä, jonka on ohjannut Maija Raikamo. Näytelmä on 1930-luvulla kirjoitettu, mutta ilmestyi vasta Jotunin kuoleman jälkeen vuonna 1963. Sen jälkeen tarina onkin ollut suosittu ja aina vaan niin ajankohtainen, koskettava ja ajatuksia nostattava.

Lea ja Eero ovat nuoria, rakastuvat ja menevät pian naimisiin, perustavat perheen ja siitä se alkaa, suoranainen helvetti. Eero paljastuu mieleltään häilyväiseksi ja kohtelee Leaa väkivaltaisesti, niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaksi ihmistä, joista toinen alistaa ja se toinen alistuu. Ikiaikainen kysymys, miksi siinä ollaan? Voiko rakkaus olla niin voimakasta?

Sonja Vainonen on Lea, nuori Lea, joka kestää ja kärsii ja rakastaa. Kaiken keskellä kuitenkin vahva, sitkeä ja kestävä. Tekee parhaansa ollakseen hyvä aviovaimo ja äiti. Hyvin tulkittu ja omaksuttu vaikea ja runsas teksti.

Riku Myller  Eerona, iloinen ja suloinen mies, muuttuu ja osaa olla kaikkea muuta kuin miellyttävä. Raivoaminen ja epätasapaino tulee hyvin esille.

Puhtaat valkeat lakanat ovat lavastusta. Niiden kanssa jaetaan tiloja, peitellään ja levitellään, viikataan ja puetaan. Voi vaan tuumata, miten lakanasta on moneksi. Erittäin hyvä oivallus.

Lean ja Eeron roolit ovat niin mittavat, että heitä on kaksin kappalein, mikä oli mielenkiintoinen rinnakaisasetelma. Kun toinen pari on pääosassa, toinen on takana sivuosassa.
Heidi Koskinen-Järvisalo on vanhempi Lea ja jotenkin se kärsimys tulee hänen kauttaan tuskallisemmin esiin. Hyvä, ettei sitä sännänyt katsomaan, onko kaikki hyvin, selviääkö Lea.
Matti Olenius vanhempana Eerona oli paikoin suorastaan pelottava. Onneksi en ollut yksin katsomassa. Tässä kohdin alkoi olla viimeistäänkin hyvin selvää, että Eero oli henkisesti sairas.

Sonja Vainonen ja Riku Myller olivat myös lapsia, he olivat Lean ja Eeron Pia ja Poju. Lapset, jotka leikkivät, mutta kärsivät tilanteesta. Pelkäsivät isää ja halusivat suojella äitiä. Tilanne, mikä on varmasti niin totta joissain perheissä, valitettavasti.

Muita rooleja olivat Aulis (Mika Vainio), joka oli Lean ystävä, Toini (Elli Nieminen), Lean sisko ja sitten niitä monia kotiapulaisia, jotka tässä näytelmässä ovat aupaireja. Muutenkin on tuotu nykyaikaan tämä tarina, sillä kännyköillä leikkiminen on kaiken aikaa läsnä. Puvustus on mukavaa, aivan kuin se vähän pehmentäisi muuten niin kovaa ja rankkaa tunnelmaa.

Huojuva talo on näytelmä, mistä jää sellainen vahva jälkimaku. Se ei hevillä unohdu, vaan mietityttää pitkään. Tämä Kuusankosken versio on hyvin mielenkiintoisesti toteutettu ja tykkäsin tyylistä. Joten, jos kuvitellaan, että paljastin jo liikaa, niin en tehnyt sitä, sillä toivon monen näkevän ja kokevan tämän esityksen, sen juonen ja kaikkien pienienkin juttujen takia.

Kuvat: Elina Winne



sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Vallaton Valamossa

Jo toistamiseen järjestin itseni Valamoon. Aikoinani kävin siellä ohimennen ja aistin jotain lämmintä siinä maaperässä, mikä säteilee siellä pitkin maita ja mantuja. Keväällä pidin lomaa ja lähdin kohti Valamoa. Niin oli mieluista, että uudelleen oli päästävä ja nyt on jälleen reipas ja antoisa kahden viikon rupeama takana.
Miksi lähden sinne, niin siihen on monta syytä. Joskus vaan tarvitsee aikaa ja rauhaa olla oman itsensä kanssa. Olen kiltti itselleni ja teen sitä mistä tykkään. Valamossa olen saanut asua vanhassa Munkkilassa. Siellä olen saanut olla ja lukea, kirjoittaa päiväkirjaa käsin. Pieni soma ja askeettinen huone on kaikki mitä silloin tarvitsen. On sänky, missä uni maittaa ja pöytä, jonka ääressä kirjoittaa, ikkuna, mistä voi katsella Luojan luomaa.
Valamo itsessään on kiehtova paikka. Koko se alue on kuin syliin menisi. Lisäksi ympäröivä luonto ottaa haltuun ja antaa voimaa. Miten oli antoisaa, kun menin metsään eikä siellä ollut ketään muita kuin minä ja ajatukseni, se luonto kaikessa rikkaudessaan levitteli minulle aarteitaan. Kävelin ja katselin, kuuntelin ja taas katselin, haistelin maisemaa ja maistelin mättäiltä mustikoita.
Nyt metsä kirkkoni olla saa....
Toinen rauhoittumisen paikka on hautausmaa.
Valamon hautausmaa on KOHDE ja kaikki tuntuvat käyvän siellä kuvaamassa Pentti Saarikosken hautaa. No, mikäs siinä, onhan se kivannäköinen, kun se on täynnä kyniä. Ei kuitenkaan niin täynnä, ettei omani olisi mahtunut joukkoon. Minulla oli matkassa hyvä kynä, josta loppui muste ja niin minä vein sen sitten Penalle. Ajattelin, että jos siitä olisi jotain iloa siellä ja Penttihän ei enää mustetta tarvitse.
Ihan hiljaisuuden ja rauhallisuuden kanssa leikittelyksi ei tämä kaksiviikkoinen mennyt, sillä olinhan pestautunut Valamoon talkoolaiseksi. Meitä käy siellä vuosittain hyvinkin reippaasti ja Valamo tarvitsee meitä ja se tuntuu hyvältä. Olla hyödyksi, kantaa kortensa kekoon niin hyvin kuin parhaaksi saattaa, se on kupletin juoni. Minä annoin oman osuuteni Ravintola Trapesassa. Ai, miten mie tiskasin, oikein sydämeni kyllyydestä. Kun oli hetkiä, ettei tiskiä tullut, ruinasin keittiöstä lisää hommia. Ah, kuinka sydäntäni lämmitti, että sain siellä huseerata ja aika kului kuin siivillä.
Kuvassa Ravintola Trapesa takaa päin eikä aina vaan edestä. Minun oli siellä niin hyvä olla. Vanhana ravintolatyöntekijänä tunsin oloni hyvinkin kotoisaksi. Ihmiset, joiden kanssa sain työskennellä, olivat aitoja ja sellaisia, joihin kahden viikon aikana tuli ihan selvä suhde - niin, että meinasi olla haikeutta ilmassa, kun oli kotiin lähdön aika.
Viinin valmistukseenkin pääsin hiukan perehtymään tai kuulemaan sen salaisuuksia, kuinka sitä Jumalten juomaa valmistetaan. Viinin lisäksi myös viskiä, joka on uutuustuote, jonka valmistus kestää ja kestää...
Valamo on munkkiluostari ja kaikesta kunnioituksesta johtuen, en ole kuvannut munkkeja. He ovat osa Valamoa ja sen henkeä. Olen onnellinen saadessani olla joskus osa heidän miljöötä, työskennellä heidän hyödyksi ja avuksi. Olen myös onnellinen jokaisesta keskusteluhetkestä, jonka sain Valamossa kokea.
Valamossa on jollain lailla lähempänä taivasta ja tiedän, että palaan takaisin! Voin suoitella paikkaa kaikille, jotka haluavat kokea hetken jossain muualla, arjen ulkopuolella, käydä lataamassa akkuja oman elämänsä moottoriin. Niin minä teen ja tiedän, että se ainakin minulle ihan oikein!

https://valamo.fi/








tiistai 22. elokuuta 2017

Kekkonen - syntymästä kuolemattomuuteen

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen... juuri näin! Kuusankosken teatteri on tarttunut kuningaskomediaan, mikä on Tuomas Parkkisen käsialaa ja tämän version on ohjannut Karolina Eklund-Vuorela.  Tämä esitys nähdään Kuusankoskitalon pihanäyttämöllä.



Kuulun siihen aikakauteen, jolloin ajateltiin, että ei ole elämää ilman Kekkosta ja jos ei ole Kekkosta, tapahtuu kauheita. Niinpä tämä komedia siitä valtiomiehestä maistuu erityisen namilta. Mahtavaa muistinvirkistystä koko esitys.
Kekkonen tulee esiin monenlaisessa valossa ja monen näyttelijän toimesta! Eipä silti että Kekkosta voisi yhden ihmisen toimesta vetääkkään, sillä niin on toimeliasta ja jos koko elämänkaari hoidetaan, niin tarviihan siinä olla porukkaa vaihtopenkillä.
Kaikista nuorin Kekkonen on Milja Marttila, jonka jälkeen Kekkosen nahkatukassa toimii Toivo Kleimola, Olli-Pekka Lattu ja Mira Helli.


Oikeesti vaihtopenkillä ei jouda kukaan istumaan, sillä rooleja piisaa ja jokainen vetää niin monta roolia, että sitä vaan haukkoo henkeään, kuka seuraavaksi pelmahtaa estraadille ja missä osassa.

Mietin, että kääntyivätkö vanhat jäärät haudassaan, kun niin rapsakkaasti karrikoiden heitä esitettiin, että kyllä nauratti joka käänteessä. Ihan hervotonta menoa ja miten olivat tyypit tunnistettavissa!!

Kekkosessa huseeraa seitsemän näyttelijää, toinen toistaan herkullisimpia ja kuten sanottu, jokaisella hurja määrä rooleja, mikä tuo esitykseen tiettyä säpinää.

Mira Helli oli parhaimmillaan ollessaan Juho Kusti Paasikivi ja Johannes Virolainen. Olin revetä, kun sain nauttia moisesta näytöksestä. Olin ihan varma, että nämä vanhat herrat siellä jossain heittivät yläfemmat, niin oli mehukas esitys.

Toivo Klemola siirtyi roolista toiseen niin sujuvasti, että huh-hei, yksi Kekkosista ja vielä John F Kennedy ja paljon muuta.  Hyvä Topi, nuorena se on vitsa väännettävä ja tää oli läppä.

Olli-Pekka Lattu se seniorina oli Kekkonen, Vennamo ja jopa Kekkosen isä. Taattua Lattua!

Milja Marttila oli paitsi nuori Kekkonen, niin myös Kuningatar Elisabeth II. Hienoa muuntautumiskykyä!

Alexandra Nikolaenko oli uusi kasvo ja varsin piristävä sellainen. Hän ei ollut Kekkonen, mutta sen sijaan Adolf Hitler ja paljon muuta! Haluaisin nähdä häntä vastakin.

Emma Nokelainen oli Kekkonen, mutta ei Urho, vaan molemmat Urhon pojat. Lisäksi mm. Ahti Karjalainen ja vaikka mitä muita. Ihanaa.

Jatta Salo - ei perskutti, laskin hänelle 14 roolia!!! No kyllä ja niistä parhaiten esiin nousi Paavo Väyrynen ja olen sitä mieltä, että tästä Väyrynenkin tykkäisi.

Elli Vainikka säntäsi myös joka suuntaan ollen välillä Sylvi Kekkonen ja sitten Mauno Koivisto! Niin ja kaikkea muuta myös siinä välillä.


Tämä näytelmä oli runsas ja täyteläinen, missä on vauhdikkaita käänteitä, hauskaa menoa, mahtavia näyttelijäsuorituksia, historian havinaa ja huikeita oivalluksia!

Menkää kekkostelemaan!

Kuvat: Elina Winne


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kymijoki-antologia eli Kulttuurimatkailua kotikonnuilla

Pyhäaamu valkeni ja valittavana oli joko se, että murehtisin kotona surullisia asioita tai lähtisin Voimateatterin bussimatkalle. Valitsin sen bussimatkan ja niin tuli melkein lentävä lähtö.
Kulttuurimatkailua kotikonnuilla, mikäs sen parempaa - vuorossa oli Tienraivaajia, Persoonia ja Unohdettuja naisia ja reitti oli Kuusankoski - Enäjärvi - Sippola - Elimäki - Koria.

Voimateatteri on nyt värkännyt Piia Kleimolan johdolla aivan ihanan tavan kertoa ihmisille paikkakunnan historiaa, esitellä menneitä ja tutustuttaa paikkoihin paikan päällä. Bussi kuljettaa kaiken aikaa portailta portaille. Kun hyppäsin bussiin Matkakeskuksesta, siellä oli vielä tilaa, mutta kun poikkesimme Kuusaalla Taideruukilla, niin sieltä tuli loput ja ei varmaankaan montaa paikkaa ollut tyhjänä.
Siel se jo ol taiteilija (Seppo Lahtinen), joka maalas, sateest huolimatta. Onneks ol tehtaan pyykkäri (Paulette Etelävuori), jol oli hälle lämmint mehuu sukan varres ja piparii... Me kattelimme heit bussin ikkunast, ku sitä enne pyykkär ol käyny haastelee meil omast elämästää ja vähä sen maalarinkii.
Kuppari-Hanna (Piia Kleimola) hyppäs kyytii kans ja siit se meijän matka alko. Hanna haastel mukavii ja lupas liekkikupata meit, jos o tarvis, ku siin menee samal ihokarvatkii. Ei olt jonos kettää.

Meil ol siis nii taitava kuski, jot kaik pienimmätkii polut hää ajo ja kuletti autoo nii ku ois ennenkii ajant. Mikäs meijän ol olles, ku vettä tuli välil taivaha täyelt, mut ei myö pahemmin päästy kastumaa.
Enäjärvel, meil ol vastas kaffitus. Siis kaffii ja nisuu ol tarjol. Iän kaike vanhal seuratalol, mikä raasu rakennus näytti hiuka väsyneelt, mut siel ol Matti (Asko Rämä) haastaas meil nii mukavii, jot kyl ol helppo kuunnella. Vähä myö saatii vihii, jot Kuppari-Hannalla ois olt jotaa mieltymyksii hänt kohtaa.


Ai nii, meinas iha unohtuu, et meil ol linja-autos tunnelmaa, ku siel ol mykkä muusikko (Heikki Frimodig), joka vetel kurttuu menne tulle nii lupsakkaast, jotta miekii tunnistin biisit. Ainoo biisi, mikä esiteltii ol se Kalastaja-Eemelin valssi, mut miepä en kerrokkaa miks, vaa iha ite saatte mennä sen tarinan kuulee.
Seuraava etappi ol Sippolas, vanha meijer, mikä nykysiltää toimii Taidekeskukseen, Antares. Ai maheto, mite ol meijerist pykätty komia taiteel siunattu tila.
Kuppari-Hanna meijät sinne ohjas ja mite sillo olkii poutane hetki.

Kateltii hianoi taiteit ja sit myö nähtii lyhyt elokuva, mikä veti kaik hiljaseks. Vast bussis saatii taputtaa ja siel myö kuultii mist oikee ol kysymys ja taas oltii aika vaisun olosii. Melkose vaikuttavaa.
Sippolast meijä matka jatku Elimäel ja siel Mustilan entisee kouluu, mis ol jo ovel vastaa ottaas Virkamies Petterson (Ossi Koivusaari) ja ku sisäl päästii, nii soppatarjoilu!!!

Aiperskutti, mite ol suun makust. Mie olin nii otettu, ku kerrankii ei olt seisovaa pöytää, vaan kaik ol nii nätist katettu. Jokaisel oma paikka, pöyäs oikeet ruisleipää ja voita, vesi kaaettu valmiiks lasii ja sit tuotii höyryävät soppakupit, jotka sopi kaikel kansal, vaik ois olt millane ruokaesto. Nam! Ite emäntä Maria Tigerstedt viel suostu kertoo, kui se soppa ol valmistettu - Kiitos!
Ei iha keretty alottaa syömää, ku opettajaneiti Fanny Augusta (Satu Rautiainen) hyökkäs mukaa eikä antanu meijän syyä, ennen ku ol ruokarukous luettu. Kukaa ei uskaltanu jäähä istumaan ja ei siinä vielä kaikki. Sitä juttua piisasi aina virren veisuuseen asti.


Elimäelt matkasimme Korialle ja siellä sellaiseen museoon, jota ei moni tiedä! Aivan mykistävä paikka ja sinne pääsee nyt tällä reissulla. Vettä tuli siihen malliin, että jätin makean yllätyksen väliin ja tutustuin paremmin museon tarjontaan.

 Loppuhuipennus ol Korial, Kymijoen varres, mis Nadja (Sara Hautamäki) kertoi oman tarinans, ei hemmetti!


Viitisen tuntia olimme matkalla, mutta ajallisesti sitä ei huomannut. Kerrankin olin matkalla niin, että sain ihailla maisemia, nauttia vain siitä, kun joku muu ajaa, joku kertoo, mitä saamme kokea.

Olen taas onnellinen, että olen saanut kokea jotain ainutlaatuista. Soisin samanlaista oloa muillekin! Menkää ja osallistukaa Voimateatterin Kulttuurimatkoille!!!



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Vaahteramäen Eemeli

Kerkesin Korvenkylään! Olisi se ollut ihan hirweä tappio, jos en olisi ja niinpä kättelin itteäni, että pääsin näkemään Vaahteramäen Eemelin! Mitä tälläinen keskiäkäinen eukko siitä saa irti, niin kaiken! Kyllä juttu on niin, että meidän sukupolvi katteli Eemeliä telkkarista ja oli se niin hauskaa, että vieläkin muistaa. Muistan senkin, että Kouvolassa oli 1970-luvulla Eemeli-kilpailu! Olisin niin halunut veljeni siihen, sillä sekä ulkonäkö, että metkut olivat niin presiis, mutta kun ei veljeni suostunut, nakitettiin siihen serkkupoika ja hänkin sai kolmannen sijan! Mutta - asiaan!

Korvenkylässä pääsi niin fiilistelemään, kun oli sellainen Eemeli, että ei paremmasta väliä! Tuomas Tonteri on ihan tähti! Koko esityksen ajan ihmettelin, miten niin nuori poika olikin rooliinsa uinut. Ihan oli Eemeli ! Osasi olla koko ajan niin täysillä mukana ja minkä panin merkille, oli joukkuekohtauksissakin kuin kala vedessä!

Eemelin pikkusisko Iida, jonka Eemeli vetää lipputankoon! Kiva, taaskaan aikuiset eivät ymmärtäneet. No, Iidan roolissa vuorottelivat Inka Jokela ja Venla Lehikoinen. Olen aina otettu, kun lapset pääsevät näyttämölle, koska siinä vaan on jotain niin luontevaa ja aitoa meininkiä.

Aatu ja Liina! Kuka muistaa ne siitä Tv-sarjasta, käsi ylös!? Aatun roolin veti Roni Mäkinen just niin verkkasesti kuin se Aatun kuuluikin olla. Niin ja hei, tämä Aatu osasi viheltää, Wau!! Eikä siinä vielä kaikki - laulukin sujui niin, että se osui ja upposi.
Entäs sitten Liina! Voi herttinen sentään, sellanen säpäkkähän se Liina oli, kaiken aikaa haaveili Aatun kanssa kihloihin menosta ja ei oikein tykännyt Eemelistä. Liinan roolissa vuorottelivat Vilma Halme ja Piia Jussila. Loistavaa piikailua.


Eeeeemeliiiii!!! Niin, Eemelin isä, Anttoni. Aina se, joka Eemeliä kiikutti verstashuoneeseen, kun poika-poloinen oli muka aikuisten mielestä tehnyt metkuja. Kyösti Vuorela kompuroi, kaatuilee ja on oikein hölmö niin hyvin, että sitä jää miettimään, sattuiko kertaakaan. Mahtava suoritus!


Korvenkylän kesäteatteri, mikä sijaitsee siellä keskellä ei mitään, on taas lunastanut paikkansa. Kyllä sillä sakilla osataan yleisö ottaa. Oli sitten minkä ikäinen tahansa, niin nauttii varmasti esityksestä. Se on loppuun asti hiottu. Joukkokohtaukset sen kruunaa, sillä ne ihan oikeasti sujuvat, huolimatta siitä, että porukkaa on paljon ja kaiken ikäistä.



Kuvat: Kari Huusari