lauantai 1. joulukuuta 2018

Merikeskus Vellamo

Kotkassa on monta kivaa syytä käydä ja yksi niistä on Vellamo, Merikeskus Vellamo. Vaikka kuin olisi maakrapu, niin siitäkin huolimatta tai juuri sen takia on tutustuttava Vellamoon. Muitakin syitä on!

- Vellamo on kaunis rakennus, niin sisältä kuin ulkoakin. "Merikeskus Vellamo avautui yleisölle 11.7.2008. Rakennuksen pääsuunnittelijana toimi arkkitehti, professori Ilmari Lahdelma (Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki Oy)."



- Kaikki ne näyttelyt, joista kerron vielä, niin pysyvät kuin vaihtuvatkin.

- Ravintola, jossa kävimme vain huokailemassa, miten nättiä, mikä näköala ja varmasti herkutkin.

- Museokauppa oli valloittava ja monipuolinen.

- Henkilökunta oli ystävällistä ja teki vierailusta sellaisen, että olimme toivottuja.

Aloitimme kiertämisen Mosaiikista ja niin paljon oli nähtävää ja myös kuultavaa, etten osanut/kerennyt/ymmärtänyt  kuvia ottaa. Vaan aluksi oli sellaista Kotkaan liittyvää ja yleiskansallista, kuten 1918 - Kadonnut kirje ja sitten ihanaa paikallishistoriaa, missä oli mm. liikkuvia postikortteja. (Postikorttiharrastajana bongasin tuttuja kortteja, sillä toki minulla on Kotka-korteista ihan oma kansio). Tykkimyssyjä ja tanuja herätti heti mieleen, että mitä jos vieläkin naisten olisi pidettävä sellaisia päähineitä? Ei tulisi mitään.


Arjen nostalgiaa esiteltiin  Arabian kannuilla ja nekoilla. Oli siinä eräskin kaadin esillä. Oikein jäi miettimään, mikä homma on ollut saada kerättyä jokainen kannu ja nekka, panna ne esille ja nyt me sitten nenä litussa lasiin ihailemme niitä.


Sitten oli vuorossa lisää nostalgiaa. Lasia kaikille - Karhula 1889 - 2009. Taas jatkui fiilistely, kun katseli purkkia, pulloa ja purnukkaa. Sitä melkein herkistyi sen paksun kaljapullon äärellä, enkä nyt tarkoita sitä kaikkien muistamaa kotikaljapulloa vaan sitä B-kaljapulloa!


Lisäksi niin paljon kaikkea muuta nähtävää ja niin kaunista, että kyllä silmä lepäsi ja mieli mietti, että miten on Ikean mallisto roinaa. On sitä osattu lasista värkätä yhtä sun toista. Tilakin oli niin hyvin käytetty ja upeasti kaikki esille asteltu.


Tuulten kaupunki oli aivan ihana taidenäyttely Kotkaa käsittelevistä tauluista.
”Ei tule heti mieleen, että Suomessa olisi järjestetty näyttelyä, joka tutkailisi yhden kaupungin kaupunkikuvaa näin laajasti kuvataiteen kautta.”
– Näyttelyn kuraattori, kotkalainen taidemaalari Olavi Heino


Harmi vaan, että näyttely päättyi 25.11 ja saimme nähdä sen viimeisten joukossa. Jospa se josku olisi vielä jossain esillä? Niin ja joka kaupungissa pitäisi värkätä samanmoinen näyttely. 100 vuoden ajalta kaupunkikuvaa. Oli toinen toistaan kauniimpia teoksia. Olimme ihastuksissamme kaiken aikaa, vaikka emme olleet kotkalaisia. Jäin miettimään, mitä ne kaikki teokset kertoivat ihmisille, jotka asuvat Kotkassa. 

Seuraavaksi siirryimme Sex... juu Sex and the Sea - osastolle. Suositusikäraja 15v. 😀


Matkalaukkuja on paljon ja niissä on jos vaikka mitä, mutta kuvan matkalaukku oli sängyn alla. Merenneidoista oli tarinaa ja siitä, että kaksi kissapatsasta ikkunalla kertovat omaa viestiä. 


Laivoista ja niiden henkilökunnasta, merimiehistä oli jos miten paljon kaikkea. Eikä mikään ihme, jos ennen seilattiin merelle todella pitkiä aikoja, niin kyllähän sitä kaikkea tapahtui. 
"Aistikkaan näyttelykokemuksen on tuottanut hollantilaisen installaatiotaiteilija Saskia Boddeken ja brittiläisen elokuvaohjaaja Peter Greenawayn Luperpedia-säätiö."
Upea näyttely, mistä jää aika jännä fiilis ja jälleen se, mikä homma on ollut sen näyttelyn rakentamisessa.


Sitten siirryimme Vellamon pysyvään näyttelyyn, minkä olen toki nähnyt aiemmin, mutta silti sen mielellään katsoo uudelleen ja esittelee ystävälle.  Hytit ovat aina kova juttu, miksi, niin en osaa sanoa. 


Finnjetin ja Silja Linen hytit. Olisko se, että kurkistetaan johonkin jollain tapaa yksityiseen? 


Laivaravintola tuo jokaiselle muistoja mieleen. Niin ja vaikka ei olisikaan hienosti syönyt, niin onhan se kiva nähdä, millaista se olisi voinut olla jos olisi ollut varaa mennä sinne Á La Carte - ravintolaan. 

Johan oli pömpeli! Kuvauksellinen kohde.

Laivoja! Hylkyjäkin. 

Vellamo on paikka, mikä pitää kokea ja suosittelen, että oikein ajan kanssa. Hissukseen liikkuu, katselee, nauttii näkemästään, imee itseensä sitä, mitä siellä on tarjolla. 

Ny mie tähä loppuu kerron, jot menkää Kotkaa ja menkää Vellamoo ja sit, lukekaa kirja Seksiä museossa, koska se kertoo siitäkii, mite joku näyttely laitetaa meiän näkyvil. Sen kirjan luettuaa ymmärtää ja arvostaa museoit ja kaikkii näyttelyit iha eri taval.

Kiitos Vellamo, tapaamisiin!

maanantai 26. marraskuuta 2018

Viimeinen laiva

Mie se vietin taas Kotka-päivää, tällä kertaa veljen vaimon kanssa ja päivä huipentui teatterilla kun näimme musikaalin Viimeinen laiva. Seuralaiseni oli nähnyt esityksestä jo Turun version, joten nyt oli vuorossa Kotka ja mie se olin ihan jäykkänä uutuuden viehätyksestä. Lähdin siis soitellen sotaan, koska ei mitään ennakkomieltä siitä, mitä tuleman pitää, koska Sting ei ole ollut minun musalistoissani kärkijoukoissa. Viimeinen laiva on siis hänen säveltämä musikaali ja sain kuulla, että kävi katsomassa Turun esityksen ja olipa herkistynyt.


Viimeisen laivan tarina sijoittuu kaupunkiin, missä on telakka ja ihmiset ovat eläneet siellä laivanrakennuksesta. Joten ei ole ollut ollenkaan pöllömpi ajatus ottaa aiheeltaan noinkin laivoihin liittyvää musikaalia juuri Kotkaan. Kotkaan sen ohjasi Hanna Kirjavainen. 

Koreografit olivat omintakeisia ja niin tyylillä tehty ja vedetty, että niitä oli iso ilo katsoa.  Kaiken sen takana on Metsälintu Pahkinen, joka ei todellakaan ole eilisen teeren poika. Hienoa työtä.


Mahtava ja raikas yllätys oli Anne-Mari Alaspää, tarinan naispääosan tähti. Miten oli nuori ja nätti ja kun lauloi, niin varjele, mikä ääni! Siinä äänessä oli jotain, vahvaa ja maagista ja sen tajusi heti kuullessaan, että nyt toimii ja lähtee.


Isä James on Viimeisen laivan johtotähti, kaikkien rakastama, juuri sellainen pappi, joka jokaisessa seurakunnassa olisi onnen omiaan. Antti Leskinen osui roolissaan niin nappiin, että voisin ihan vaikka siunauksen käydä hakemassa.


Miespääosia tähdittää Miikka Tuominen (Gideon Fletcher) ja Roni Mäkinen, joka on ihan huippu! Hän on ensin Gideon nuorena ja sitten hän vetelee Tomin roolin. Hyvin se Miikkakin klaarasi, mutta miten aina lämmittää, kun on joku nuori Roni , mistä heti näkee, että se taito nousee jostain selkäytimestä.

Minulla on joku sellainen suhde Kotkan teatteriin, että tykkään heistä. Niin tälläkin kertaa, siellä kaikki ovat niin hyviä, jokainen omalla tavallaan ja yhdessä. Pakko viel  erikseen mainita Miia Maaranen (Peggy White), minkä ääni on myös niin omanlaisensa ja kaunis. Jarkko Sarjanen yllättää myös sillä, että osaa laulaa, aina sama juttu. Miten sitä aina yllättyy siitä, että laulun ääni löytyy.

Juontahan en kerro, vaan se on mentävä katsomaan, koska se kannattaa. Nenäliinallekin oli sitten tarvetta, vaikka mietin, missä kohtaa, niin vakuutan, että se kohta tulee.

Kuvat. Juha Lahtinen

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Akkapakka

Kun on harmaa päivä, pimeä ilta, palelee ja mieli maassa, niin kyl kannattaa mennä Mikä?teatteriin! Sinne vaan Kouvolan kasarmialueen pieneen huoneteatteriin, missä on idyllinen ja lämmin fiilis. Katsomoon mahtuu kaikki 30 ja mikä nyt menee, niin AKKAPAKKA!

Ohjaus: Heidi Koskinen-Järvisalo
Käsikirjoitus: JENNY ÉCLAIR, RICHARD HERRING, JUDITH HOLDER
Suomennos: Tiina Puumalainen


"Akkana olo ei ole ikäkysymys. Eikä sukupuoleen sidottua. Mieskin voi olla akka. Se on mielentila. Elämänasenne."
Ihan hervotonta tykistystä, niin että naurattaa kaiken aikaa, kaikki! Mikä ihan hupaisinta, niin se, mikä eniten naurattaa, on totta!


Auli Kallio - se joka istuu enimmäkseen tuolissa, laukoo reploja sellaisella nuotilla ja ilmeillä, että oli asia mikä hyvänsä, se hykerryttää. Niin ja kun hän haaveilee lihapiirakasta kahdella nakilla, niin olisin voinut huutaa Bingo!

Ulla Tiainen - akkojen se akka, joka tuo julki asioita, joita en tässä kerro, mutta joita muut vähän meinaavat paheksua, ihan hervotonta! Sukkahousuja on, niitä risoja ja välillä kuuma.

Aija Kajama - räväkkä täti, joka yrittää aina välillä tuoda kaikki luontaistuoterepertuaarinsa mukaan ja muut eivät innostu.


Meille kaikille naisille ja miehillekin  tuttuja asioita käsitellään niin kepeän huumorin avuin, ettei kukaan voi loukkaantua eikä mieltänsä pahoittaa. Kaikki ne listat niistä asioista, mitkä ärsyttää, mitkä on kiellettyjä asuja, miten asiat oli silloin kun olimme nuoria.
Naiset nauraa itelleen ja ta-daa, miehet saavat nauraa heille!

Mikä?teatterin toteutus on raikas ja sellainen ihanan intiimi, kun yleisökin otetaan mukaan. Ollaan vähän niin kuin kaikki samassa veneessä. Miehiä ei juuri ollut siunaantunut paikalle kuin ihan vähemmistö, mutta huomasin, että hauskaa oli kaikilla.

Akkapakka on harmiton näytelmä, mistä jää hyvä mieli. Oikein alkaa miettimään, miten ihan tavallisesta naisen elämästä saakin aikaan hyvän ja ennen kaikkea hauskan näytelmän, mikä koskettaa jokaista.

Vahva suositus tämä, sillä niin oli lysti katella, nauraa ja nauttia esityksestä!

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Votkaturistit

Haminan teatteri on aina elämys! Koko talo ja se, miten kaikki sulloutuu eteisaulaan, mistä pitäisi päästä narikkaan, vessaan, saada liput ja päästä teatteriin, joten ollaan silleen kylkimyyryä. Lopputulos on aina se, että kaikki vaan lutviutuu. Kaikki haluaa yht'aikaa sisään, kun ovet aukeaa, koska numeroituja paikkoja ei ole. Minun kohdallani se onni astuu aina tässä vaiheessa kehiin, sillä kun valtaväestö kammoaa eturivin paikkoja, niin minusta ne ovat juuri ne parhaat paikat - kukaan ei ole edessä ja voi kuvitella, että esittävät vain minulle, kun en näe muita.
Ja niin se sitten alkoi - Votkaturistit, Marko Mäkisen ohjaamana. Tarinan on käsikirjoittanut Aimo Vuorinen ja sovittanut Jukka Keinonen.



Koko juttu sijoittuu siihen aikaan, kun suomalaiset piiphtelivat Leningradissa bussilasteittain. Sukkahousuja mukana ja niitä myyden saatiin ruplia, joilla sitten mällättiin. Votkaturistit kertoo porukasta, joka on tälläiselle reissulle lähtenyt ja mukaan oli kertynyt melkoisen kirjava joukko. Pääturistina heiluu Junttilan Kalle, poikamies, jolla on oikein oma maatilakin. Jalle Niemelä on ihan hemmetin hyvä, tosi kiva nähdä hänet välillä näyttämöllä, kun on viimeeksi ollut ohjaajan puikoissa. Jalle on lavalla kuin kotonaan, todella luontevaa ja lupsakkaa menoa.
Olle Tepponen oli Humalikas. Päissään ihan koko ajan, joten Tepposen reploja ei juuri paljoa ollut, mutta sitäkin enemmän aivan mahtavaa kropan työskentelyä. Miten joku voi kaatua niin ryminällä ja mennä niin mutkille, kuin olisi kumia. Loistavaa näyttelemistä! Vesa-Matti Loirikin olisi varmasti samaa mieltä. Jo tämän takia kannatti tulla.


Jenni Roslakka teki rapsakan roolin Roosa Marttisena, joka paukkutti niin Tampereen murretta, että tamperelaisetkin kalpenis. Oli siinä Roosalla aatteen palokin aika roihussaan. 


Nuori Tuomas Guseff veteli Kyösti Jäntin osan kuin vanha tekijä. Aina on hienoa, kun huomaa, miten jollekin joku asia on niin luontevaa, että se on kuin äidinmaidossa imastu. Kyllä, hienoa oli sitä seurata. Siiri Honkonen otti kolme roolia, ollen mm. opas. Kaikki kunnialla läpi. 



Votkaturistit on hauska näytelmä. Haminalaiset ovat tehneet siitä vieläkin hauskemman. Toki se tuo muistoja mieleen, jos mahdollisesti tuli käytyä Leningradissa "votkaturistina", mutta ei haittaa jos ei käynyt. Se kertoo sen ajan tarinaa, mitä se oli, vaikkakin oli hauskaa, niin kyllä totta toinen puoli. 
Suosittelen kyllä kovin lämpimästi, mutta mielensäpahoittajille tämä ei sovi, sillä on se sen verran "suora". Varatkaa silti liput etukäteen, sillä tänäänkin näytös oli loppuunmyyty ja lisäpenkitkin otettiin mukaan.

Kiitos Hamina - kyllä kannatti taas käydä!

Kuvat: Sofia Virtanen

tiistai 13. marraskuuta 2018

Vetää kaikista ovista

Minä se sain onnitella itteäni, kun olin loppukesästä valinnut itselleni autossa kuunneltavaksi äänikirjan Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista. Kuuntelin sitä oikein antaumuksella ja Liisa-Maija Laaksosen lukemana se tarina upposi mieleen. Jossain vaiheessa sain tiedon, että samainen tarina esitetään Anjalankosken teatterissa, Mari Kahrin ohjaamana. Olin heti, että hip-hurraa ja olisin heittänyt kuperkeikan, jos olisin uskaltanut. Kuuntelin tarinan loppuun ja aloin odottaa, että näen sen. 


Tarina sijoittuu heti kansalaissodan jälkeen, kun kaikki vielä jotenkin kytee. Viha palaa mielissä ja ollaan katkeria. Raja valkoisten ja punaisten välillä on syvä. Kauppiasperhe Hänninen edustaa sitä valkeampaa puolta ja Gröönruusin perhe sitä tulipunaista. Oskari Hänninen on se tämän näytelmän nilkki. Timo Kurittu Hännisen roolissa on niin järkähtämätön, että melkein pelotti, en olisi halunut olla hänen kanssaan juttusilla. Se miten kohtelee vaimoaan, niin se on niin rökälemäistä, että kuulin kuinka yleisössä huokailtiin paheksuvasti syvään. Salme-vaimo, jota tulkitsee Raijaliisa Laukkanen tekee hienon työn tulkitessaan sitä kilttiä vaimoa, joka vaan kuuntelee kuinka mies sättii ja väheksyy. Mari-piika (Irma Olenius) touhuaa siinä sivussa.


Gröönroosin Tilda on topakka nainen ja Hännisen Salmen ystävä, koska ovat sukulaisia. Miten on helppoa vaalia ystävyyttä, kun ollaan eri puolilla. Jaana Kurittu on sellainen Gröönruuska, jotta siinä kalpenee kaikki. Sitä aatteen paloa on siihen malliin, ettei se sammu millään.
Tildan poika palaa vankileiriltä ja äärimmäisen huonossa kunnossa. Se on koskettavaa katsottavaa. Henry Holopainen onnistuu todella vaikuttavasti Vienon osassa. Äiti hoitaa poikansa Vienon kuntoon.
Hännisen perheeltä tai Hännisen naispuolisilta tulee apua Gröönroosin perheelle. Välittäjänä Hännisten nuorempi tytär Anja. 

Miten käy Anjan, kun rakastuu Vienoon. Netta Herranen Anjana taiteilee kahden miehen välissä. Vieno on salarakas ja koska on Lauri (Eemeli Kujala), joka on lapsuuden kaveri,  se sopiva, isällekin.


Hännisen vanhempi tytär, Inkeri (Elli Harju) on apteekissa töissä ja jonka paras lääke on kaupparatsu Matti Reima (Jukka Tiitola). Kelpaako Oskari Hänniselle, niin se on tilanne sekin.


Vetää kaikista ovista oli todella hyvä, koskettava. Kun oli juuri nähnyt Kouvolan teatterin Patriarkan, niin sama teema tässäkin, tosin aikakaudeltaan aikaisempi, mutta aina joku määrää. Siitä ei pitemmän päälle hyvä seuraa.
Erittäin suositeltava tämä esitys, joten voin vain lämpimästi suositella sitä, että menette katsomaan, koska enempää en kerro!

Kuvat: Pekka Niemi

maanantai 12. marraskuuta 2018

Patriarkka

Kouvolan teatterissa on nyt nautittavana puhenäytelmä, missä kuulee sellaista settiä, että sitä suorastaan imee ja ahmii. Patriarkka on Juha Jokelan herkullista tekstiä niin oivallisesti asetettuna, että sitä voi vaan ihailla. Tiina Luhtaniemi on ohjannut tämän näytelmän niin loistokkaasti, että se todella osuu ja useammassa kohdassa suoraan tunteisiin.


Patriarkka on perheessä se ylin päättävä elin ja tässä tarinassa se on Harjun perheen isä, Heimo Harju. Hannu Kivioja tekee upean roolin miehenä, joka on elänyt elämää omalla tavalla, kun ei oikein ole muutakaan osanutja miksi oisi, koska niinhän sitä elettiin. Heimo Harjun tapaisia miehiä on maailma täynnä ja he oikeasti luulevat tekevänsä aina kaiken oikein. Muun perheen on vaan alistuttava.


Nina Petelius-Lehto on Virpi Harjun osassa aivan mykistävä, niin että sitä on ihastuksesta haltioissaan. Rouva Harju on ensin se kiltti vaimo, joka on elänyt sellaista vaimon elämää kuin on oletettukin. Vaan sitten tapahtuu käänne, Virpi sairastuu. Kun hän istuu pyörätuolissa, hän alkaa purkaa totuuksia. Poika Jarno tulee häntä tapaamaan ja se kohtaus niin tunteikas, että kun minulla kastui posket, niin en varmasti ollut ainoa. Panu Poutanen Jarno Harjuna on laukonut isälleen suorat sanat, mutta äidille ei ole sellaisia sanoja, koska äiti on äiti. Legendaarinen äiti-poika-kohtaus, mikä tatuoituu mieleen ja mikä itketti vielä kotimatkallakin.
 Jarno pojan roolissa on se, joka uskaltaa nousta vastaan, kun taas tytär Jonna on se kiltti tyttö, joka ei näe mitään ongelmia. Tiina Winter kiltteilee sievästi.

Jokaisen suuhun on kirjoitettu meheviä reploja. Heimo Harjun kaveri Kale Vainio latelee pikkutuhmaa sarjatulta aina kun saa suunvuoron. Juha Hippi (vierailija) on hypännyt suoraan Kalen housuihin ja ottanut tyypin huostaan kaikkine karvoineen. Jarnon vaimo Petra on myös rouva Suorasuu. Satu Taalikainen Petrana kertoo hyvin avoimesti, mitä mieltä on näistä vanhemmista miehistä ja jos voisikin väittää, että se oli huonoa käytöstä?, niin hauskaa se oli myös.

Petteri Hautala ja Emma-Sofia Hautala saavat iloitella 1970-luvun vermeissä nuorina Heimo ja Virpi Harjuna. Sami Kosola pasteeraa energia-alan asiantuntija ollen Jarnon koulukaveri. Puhui asioista, mitkä meni minulla ihan ohi, mutta niin varmaan kuuluikin. Ihanan vakuuttava hän oli. Mirva  Kuivalainen vierailee Kouvolan teatterissa Kalen vaimona ja Anja Vainio ei alistu.

Mitä tulee siihen, että on erilaiset sukupolvet ja niistä tämä näytelmä kertoo, niin kyllä tunnistin erot! Jokainen sukupolvi elää omalla tavallaan ja niissä on totisesti eroja.

Paljon kaikkea saa kokea tämän näytelmän tiimoilta, se on vaan nähtävä, koska se antaa niin paljon, ihan kaikin tavoin. Loistavat näyttelijäsuoritukset, hieno lavastus, ja siis se kaikenkattava kokonaisuus, miten toimiva!

Koko näytelmä on kuin viiden tähden illallinen. On monia eri makuja ja hyvin tarjoiltu. Se etenee hyvässä rytmissä ja kaikki maistuu herkulliselle. Kun se on ohi, voi ottaa servetin ja kuivata silmät.
Todella upea kattaus!

Kuvat: TAVATON media



keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Pokka pitää

Pokka pitää (Keeping up appearances) Sellainen on nyt näytelmä Kuusankoskella, niin että saimme mukaan ystävämme Sirkka-tätin (90v.) Hän otti heti kopin, kun heitin, että miten olisi ja kyllä, pokka pitää. Niin, jos on televisiosta seurannut sitä alkuperäistä, niin voi olla, että kiinnostus herää. Itse en niinkään sen takia innostunut, vaan koska jotainhan siellä näyttämöllä tapahtuu, kun katsomot ovat lähes täynnä joka esityksessä. No, olen ehkä joskus aikoja sitten nähnyt jotain, silloin kun minulla vielä oli televisio... ja muistan, että Hyacinth Bucket oli ärsyttävä ja mitä muuta muistan, niin siinä oli mies, jolla oli verkkopaita, joten paketti oli valmis. Kuusaan version on ohjannut Ilmo Ranne.


Kuusankosken teatterissa on siis nyt mahdollista fiilistellä keskiluokkaisen kotirouvan pyrkimyksistä päästä ihailemaansa yläluokkaiseen elämään. Minna Sipinen tekee loistoroolin näyttelemällä tätä tätiä, rouva Bukeeta, niin antaumuksella, että kuulin, kuinka joku yleisöstä huokaisi, miten on parempi kuin alkuperäinen! Hän on niin raivostuttavassa roolissa niin ihana!
Verkkopaitamies eli Onslow - hän on Matti Olenius. Huomattavasti salskeampi kuin se alkuperäinen, jos oikein muistan. Kaljatölkki on suorastaan juurtunut hänen kouraansa. Onslow'n vaimo Daisy on lemmenkipeä lirkuttelija, jonka roolin hyvin jouhevasti luonnehtii Jatta Salo. Niin ja Daisyhan on Rouva "Bukeen" sisko. Toinen sisko on  Rose, varsinainen hepsankeikka, jolla miehet vaihtuu kuin sukat. Sari Rajulin on niin hauska, että välillä jää seuraamatta varsinainen näytelmä, kun katselee, mitä Rose häärää siellä taustalla.


Kimmo Puhakka Emmet'n osassa tuskailee koko esityksen ajan vastenmielisyyttään Hyasinth'a kohtaan. Emmet ohjaa näytelmää ja kaikki on muuten hyvin, mutta kun Hyacinth pelmahta paikalle, niin menee hermot. Kaikki muut vaan koittavat sietää ja vaikka Emmet ei edes yritä, niin rouva Bukee ei sitä huomaa. Siinä se koko kupletin juoni ja kyllä se on huvittavaa.

Kaikki muutkin osat olivat hyviä ja toisiaan tukevia. Se, että kun ei ollut kyse musikaalista, niin miksi oli pakko laulaa, kun lauluosuudet olivat jotenkin niin irrallisia. Paitsi kun Hyacinth Bucket lauloi, niin se kuului kyllä asiaan ja oli hivelevä esitys.

Nyt on värkätty sellainen näytelmä, mikä kiinnostaa kansaa. Rouvaihmiset olivat saaneet ne sohvaperunansakin mukaan! Tosin panimme merkille, että yksi sohvaperuna nukahti tai ehkä hän vaikuttui niin, että halusi vain kuunnella esitystä.

Jos nyt oikei innostui, niin Heinolan kesäteatterissa 2019 menee sama näytelmä Jaana Saarisen tähdittäessä pääosaa.

Kuvat: Heidi Koskinen-Järvisalo

maanantai 29. lokakuuta 2018

Anni Kajos Maria Rainer'n roolissa The Sound of Music

Lahden kaupungiteatterissa menee upea musikaali The Sound of Music. Pääosassa on Anni Kajos ja kysyin häneltä vähän, mitä se on olla mukana siinä.

1. Esität Lahden kaupunginteatterissa musikaalissa Sound of Music pääosan Maria Rainer'n osan. Olet vierailija! Kuinka tämä osa sinulle siunaantui?
- Marian osa siunaantui minulle koe-esiintymisen kautta. Olin tehnyt edellisenä vuonna Lahden kaupunginteatterissa naispääosan eli Natalien roolin musikaalissa Love Me Tender, ja olin sitä kautta jo tuttu talon väelle. Sain kutsun koelaulamaan Marian rooliin ja tartuin mielelläni tilaisuuteen. Olin tätä ennen tehnyt jo jonkin aikaa enemmän pop- ja rockmusikaaleja, ja jännitti pitkästä aikaa tarttua tällaisiin perinteisempiin klassikkomusikaalisävelmiin. Huomasin etteivät Marian kappaleet ole ihan helpoimmasta päästä, vaikka niin tuttuja lauluja ovatkin. Kun sitten sain teatterinjohtaja Ilkka Laasoselta puhelun, että he haluaisivat minut Marian rooliin, olin innoissani, mutta välittömästi puhelun jälkeen kauhuissani. Tajusin, että tässä on nyt alle vuosi aikaa ottaa haltuun nämä laulut, tämä koko tyylilaji ja tämä rooli, ehdinkö, pystynkö? Siitä alkoi sitten treenaaminen.

2. Osasi on kotiopettajar perheessä, missä on seitsemän lasta. Millaista oli työskennellä näiden lasten/nuorten kanssa?
- Lasten kanssa työskentely on yksi parhaista asioista koko produktiossa! Sain ilokseni olla lasten kanssa tekemisissä jo heidän koe-esiintymisistään saakka. Lapsirooleihin oli koe-esiintymässä melkein satapäinen joukkio taitavia ja rohkeita lapsia ja nuoria, ja oli silloin jo selvää, että porukasta tulee huikea. Ensimmäisistä treenipäivistä lähtien lasten motivaatio oli todella korkealla, he tekivät töitä täysillä sellaisella leikkimielisellä ilolla ja innolla, joka tarttuu! Ja vielä oppivat ihan hirveän nopeasti. Jos itseltä joskus harjoituksissa repliikki unohtui, niin hyvin nopeasti joku lapsista kuiskasi miten ne minun vuorosanani menevät. Meistä on tullut hyvin läheisiä toisillemme ja on ollut ilo tutustua heihin kaikkiin. Meillä on oikeasti ihan hirveän kivaa lavalla ja lavan takana. Ajattelin jo ennen harjoituskauden alkua, että täytyy yrittää olla mahdollisimman hyvä roolimalli, avoin ja helposti lähestyttävä, että minulta voi sitten tulla aina kysymään neuvoa, jos jokin askarruttaa. Toivottavasti olen siinä onnistunut, mutta oikeastaan tuntuu, että ennemminkin he ovat olleet roolimalleja minulle. He näyttelevät roolinsa todellisella ilolla ja rakkaudella!

Kuva: Johannes Wilenius

3. Miten tuttu Sound of Music oli sinulle ja miten valmistauduit siihen?
- Sound of Music oli minulle hyvin tuttu jo lapsuudesta. Lapsena musikaalin elokuvaversio oli minulla kovassa kulutuksessa, rakastin sitä ja olen varmasti nähnyt sen kymmeniä kertoja. Laulut olivat siis hyvinkin tuttuja lapsuudesta, mutta opiskellessani musiikkiteatteri Lahden AMK:n musiikkiteatterilinjalla, en niitä juurikaan silti laulanut. Kuten aiemmin mainitsinkin, olen laulanut ehkä enemmän pop- ja rockmusikaalien rooleja, joten Sound of Musicin tyylilaji oli minulle jonkin asteinen haaste. Valmistauduin rooliin muutamien eri laulunopettajien avustuksella ja treenasin hieman erilaista laulutekniikkaa kuin mitä olen aiemmissa produktioissa käyttänyt. Valmistauduin myös pitämällä huolta siitä, että saan äänelleni tarpeeksi lepoa ennen ja jälkeen kevään ja syksyn harjoituskausien. Käväisinpä myös kesällä Salzburgissa aistimassa autenttista Sound of Music -tunnelmaa, vierailin muun muassa Von Trappien oikeassa entisessä kodissa, joka sittemmin on muutettu hotelliksi, sekä Nonnbergin luostarissa, jossa Maria Rainer on oikeastikin ollut noviisina. 

4. Kun on rooli, missä on paljon laulamista, miten ääni kestää? Mitä teet sen eteen?
- Ääni kyllä onneksi kestää, kun sitä käyttää oikein! Musikaalinäytöksen tekeminen on minusta verrattavissa urheilusuoritukseen; äänen ja kehon lämmittely on tärkeää ennen näytöstä ja palauttelu sen jälkeen. Minulla on kaikenlaisia vuosien varrelta tarttuneita kikkoja äänen avaamiseen ja äänen palautteluun. Ihan perusasiat kuten ruokavalio ja unen määrä vaikuttavat tosi paljon niin kehon kuin äänenkin jaksamiseen, varsinkin harjoituskaudella, kun toistoja tulee hirveän paljon lähes viikon jokaisena päivänä. Harjoituskaudella on tärkeää löytää sellainen tapa laulaa ja puhua näyttämöllä, joka ei rasita ääntä liikaa, jotta sitten näytöskaudella voi laulaa ja näytellä stressaamatta sitä, miten ääni kestää. Tietysti aina tulee silti niitä yleisesti stressaavia ja kiireisiä kausia elämässä, jotka heijastuvat itselläni helposti laulamiseen ja ääneen. Silloin täytyy vain pitää huolta unen määrästä ja antaa äänen levätä mahdollisimman paljon. 

5. Kerro joku kommelus/kömmähdys, mitä on esitysten aikana sattunut?
- Minulle käy helposti niin, että kun laulujen sanat ja repliikit ovat jo niin tuttuja, että ne osaa unissaankin takaperin ulkoa, niin sen jälkeen tulee se vaihe, että alkaa yhtäkkiä epäilemään ihan kaikkea ja saattaa tulla ihan outoja unohduksia. Pari kertaa on joku repliikki unohtunut ja kerran tullut Kissojen viikset -laulun sanat aivan väärässä järjestyksessä ulos. Lasten (jotka olivat tässä kohtaan selkä yleisöön päin) ilmeistä paistoi kauhu, mutta itseäni ei hirveästi nuo tilanteet kuitenkaan pelota, aina niistä selvitään ja voi vaikka lisäillä vähän omia sanoja, jos ei oikeita tule! Ehkä tähänastisen esityskauden hämmentävimmän unohduksen kunnia menee vastanäyttelijälleni Mikko Pörhölälle, kun hän, eli kapteeni Von Trapp, unohti roolinimeni kesken kohtauksen ja kutsui minua Liesliksi (eli vanhimmaksi tyttärekseen). Onneksi roolihahmoni Maria-nimi on sen jälkeen muistunut aina, ehkä kuittailin tilanteesta sen verran paljon!

Kiitos Anni haastattelusta!

The Sound of Music

Pitkäst aikaa olin Lahdessa, teatterissa ja mitä siellä, niin The Sound of Music!!! Ihanaa!
Ensi kosketukseni The Sound of Music-teemaan tapahtui, kuin olin lapsi. Kansakoulussa ja silloin ei ollut musiikkia vaan laulua. Laulukirjassa oli laulu, missä kuva laulavasta nuoresta neidosta, joka sillai näytti hyppelevän ilosta ja riemusta, samalla laulaen. Niin se alkoi tämäkin musikaali, jonka on ohjannut Ilkka Laasonen!

Heti pääsimme nauttimaan hienosta lavastuksesta, kaikesta upeasta tekniikasta, mitä oli tämän musikaalin eteen tehty. Valot, ääni ja kaikki liikkuvat lavasteet, kerrassaan häikäisevää.


Musikaali on niin koskettava ja eipä mikään ihme, sillä tarina ei olekkaan hatusta vedetty, vaan sillä on oikea todellisuuspohja, näin on joskus ollut.  Maria Rainer on orpo tyttö, joka on laitettu luostariin, mutta ei ihan sovellu sinne ja niin viisas Abbedissa (Ulla Raiskio) hommaa hänelle kotiopettajattaren paikan von Trappin perheessä. Perheessä on vain seitsemän lasta ja edelliset kotiopettajat ovat lähteneet, kuka mistäkin syystä, mutta Maria pärjää ja todella hyvin. Mariana loistaa upea Anni Kajos. Upea ääni ja niin luontevaa näyttelemistä. Juuri sellaista, että unohti olevansa teatterissa ja katsovansa näyttelemistä. Upposi tarinaan.


von Trappin perheen isän roolissa on Mikko Pörhölä. Tuttu monille, jotka ovat Lahden esityksiä nähneet. Niin hyvin meni jälleen kerran tämäkin rooli. Juuri sellainen, että aluksi ajattelee, että noniin, onpas se nyt tiukkana, vaan miten pehmenee, kun rakastuu 💕 Lovestory, Maria Rainer ja kapteeni von Trapp.


Parasta tässä musikaalissa on kuitenkin lapset! von Trappin perheessä on ne seitsemän lasta ja miten ihania he ovat. Lahti on saanut niin valloittavat lapsinäyttelijät mukaan, että yleisö on ihan haltioissaan. Jokainen hurmaa niin omalla tavallaan, että on ihana onni olla siitä nauttimassa. Mikä harmonia ja todellinen oikean perheen tuntu. Niin ja liikuttavaa, sillä juuri lapset aiheuttivat sen palan kurkussa, kostuneen silmäkulman. He olivat niin hieno sisaruskatras ja mikä ryhmädynamiikka, nousen seisomaan ja taputan!


Historiaa sen verran, että elettiin aikaa kun Itävalta liitettiin osaksi natsi-Saksaa. von Trappin perhe ei.  Siinä sitten musikaalin jännitysosio. Toteutus oli mahtava.

Aika kului siivillä ja kun se loppui, olisi voinut otta uusiksi, niin oli lystiä katsella ja nauttia. Kiitos Lahti!
- Nii ja jos joku ei oo viel tätä nähny, nii kipin kapin kattomaan, ettei sit jälkee päi pane harmittaa, ku jäi jotaa hirmuse kivaa näkemät! sanon mie, Kultturikissa ja kehrään.

Kuvat: Johannes Wilenius

lauantai 27. lokakuuta 2018

Oma maa

Oma maa on elokuva, josta tiesin jo heti trailerin nähtyäni, että haluan elokuvan nähdä, tiesin senkin, että naama kastuu, koska niin vahva oli se tunnelma. Markku Pölönen on ollut tämän elokuvan ohjaksissa ja lisäksi toisena käsikirjoittajana kun aisaparina on ollut Antti Heikkinen. Dramaturgina Paula Vesala. Hienoa settiä, replat kulkee!


Oma maa on rakkaustarina, mutta ei mikään liirumlaarum, vaan sellainen entisajan selviytymisen taidonnäyte. Sodan jälkeisestä jällenrakennusajasta on kyse. Kovia aikoja, joista meidän olisi hyvä tietää, kun nillitämme jonninjoutavista asioista. Kuvausmaisemat, kaikki lavastukset olivat niin sitä vanhaa aikaa, että nostalgian nälkä tyydyttyy.

Tähtiparina loistaa Konsta Laakso ja Oona Airola. Aivan uskomaton nykyajan Ansa ja Tauno, tässä elokuvassa rooleina Anni ja Veikko. Upposin heidän tarinaansa niin, etten hetkeäkään ajatellut, etteikö se olisi totta. Jännitin sitä, miten he nyt pärjäävät ja kuinka he jaksavat, ja kun ei jaksa, niin yrittäkää silti. Enkä ollut ainoa, kelle tarina tuntui olevan totta, sillä kun olimme siis koeyleisönä esityksessä, missä saimme lopuksi tavata ohjaajan ja tähtiparin ja kun meiltä kysyttiin, mitä tykkäsimme, niin kukaan ei pystynyt sanomaan mitään, liikutus oli niin pinnassa. Sitten joku kertoi takarivistä ääni vavisten, että kerroitte juuri isovanhempieni tarinan... Niin, monien isovanhempien tarina tulee esiin tässä elokuvassa.


Veikko Naskali on haavoittunut sodassa ja kun hän on hoitamassa hevosta, Liinua, tulee Liinun omistaja paikalle, Anni. He ovat eri yhteiskuntaluokista, mutta minkäs sille mahtaa, kun alkaa kipinöidä. Veikko on herkkä mies, kovia kokenut, mutta karjalaiseen tyyliin lupsakka ja tulevaisuuteen luottava. Kun Anni sanoo äidilleen: "Orpo se on ja yksinäinen ja rikkiammuttu, mutta paha se ei ole", niin kyllä naama kastuu, vaikka kuinka yrittäisi olla herkistymättä. Oli ihan pakko kaivaa se nenäliina esiin. Konsta Laakso teki hienon debyytin valkokankaalle, raikas ja komea uusi kasvo!


Oma maa tuo esiin vahvat naiset sillä lailla hyvällä tavalla esiin. Anni on juuri sellainen nainen, jollaisia tämä maa kaipasi ja joita ilman ei olisi tätä maata uudelleen rakennettu. Rohkeasti tarttui toimeen miehensä rinnalla, uskoen vahvasti siihen, että yhdessä selvitään. Oona Airola tekee sellaisen roolisuorituksen, että ei voi kuin ihmetellä.

Kuinka moni isä on pedannut tyttärelleen valmiin pedin ja ilmaissut, miten pitäisi elää ja toimia. Niin tässäkin elokuvassa. Annin isänä pasteeraa Antti Virmavirta. Sodasta palanneena haluaa omalle paikalleen, mitä Anni on hoitanut koko sodan ajan. Nokkapokkaa tulee ja Anni asettuu isäänsä vastaan - melkein nousin taputtamaan. Anni ei ole ainoastaan kapinallinen vaan viisas nuori nainen, joka tekee oman päänsä mukaan ja onpa muuten oikealla polulla.



Ihana kohtaus on sellainenkin, kun virkamiehet tulevat paukuttelemaan omia pikkusieluisia pykäliään Veikko Naskalille, niin naapurin Vertti (Arto Heikkilä) avaa sanaisen arkkunsa ja latoo oikein tuutin täydeltä. Vallan riemullinen tilanne. Ensinnäkin se, että asettuu puolustamaan Veikkoa, toiseksi se, että kertoo totuuden ja yhtään kiertelemättä. Sellaista kansanviisautta harvoin tapaa. Monta kertaa ajatteli, että onneksi on Vertti ja hänen vaimonsa Akuliina (Sanna-Kaisa Palo). Niitä vanhempia ihmisiä nuoret tarvitsee, olemaan tukena tarvittaessa.

Hieno elokuva, jonka soisi monen näkevän nimenomaan elokuvateatterissa, missä on niin omanlaisensa fiilis!

perjantai 26. lokakuuta 2018

Valmentaja

Nyt on tullut oikein ryppäänä kotimaisia elokuvia, joten minulla, joka niistä niin kovin tykkään, on menossa oikein kulta-aika. Kerron nyt Tuukka Temosen ohjaamasta elokuvasta Valmentaja, jonka näin jo ennen ensi-iltaa. Se on elokuva, jota osasin odottaa ja oli ihan äärimäisen jännittävää nähdä se.


Miksikö, niin sen takia, että se on pääosin kuvattu Kouvolassa, jonka nurkat ovat minulle niin kovin tuttuja. Lisäksi siinä mukana olleet avustajat ovat suurimmassa määrin myös Kouvolan seudulta, joten kyllä oli bongattavaa!


Valmentaja kertoo Jari Sarasvuosta. Noniin, en mennyt sen takia sitä katsomaan, vaan elokuvan takia ja koska Mikko Nousiainen on pääosassa. Olen jo sen ikäinen, että muistan ja tiedän, kuka on Jari Sarasvuo, joskaan en ole suuremmin seurannut hänen elämäänsä sen jälkeen kun Hyvät, pahat ja rumat -ohjelma päättyi. Elokuvaa katsellessa ei yhtään häirinnyt se, että se kertoo Jari Sarasvuosta. Katsoin kuin hyvää tarinaa katsotaan, mukaan eläytyen, nauttien siitä, mitä näkee ja kuulee. Mikko Nousiainen tekee niin hienon roolin, että olen kunnioituksesta ihan sekaisin. Miten hän osasikin olla niin "sarasvuomainen" - ihailtavaa ammattitaitoa!



Parasta elokuvassa oli ihan huikeat näyttelijäsuoritukset, joita riitti ihan koko matkan. Tuttuja kotimaisia näyttelijöitä vilisti silmien eessä vaikka kuin ja lisäksi niitä avustajia. Mikä jäi mieleen, niin Tatu Sinisalon esittämä Jussi Parviainen. Ihan kauhee, sitä vaan katsoi, että miten se osaa olla niin just ärsyttävä ja olisi tehnyt mieli huutaa, että Mikko, eiku Jari, älä!!!



Kun elokuva alkaa, se kertoo Jarin lapsuudesta ja kun sellaista esitetään, niin kyllä se on sitä, että pala nousee kurkkuun. Lapsuuden traumoja kukin elää uudelleen, jos ei ihan samoja, niin jotain nostattaa mieleen...
Sitten kun Jari on aikuinen, niin omat kommervenkkinsä siinäkin tulee vastaan. 



Valmentaja kertoo miehestä, joka haluaa hyväksyntää, puskee kaiken läpi ja kun epäonnistuu, puree hammasta, nousee ja yrittää uudelleen. Mielenkiintoista sekin, miten se on vaikea ottaa vastaan? Onko ihminen sellainen, että se haluaa vaan nyyhkytarinoita ja juttuja siitä, kuinka kaikki voikin mennä pieleen. Olisi aikamoinen asia, jos voisi olla onnellinen toisen hyvinvoinnista. 

Tässä elokuvassa on ihan kohtuullinen tempo ja sitä seurasi mielellään. Itse en edes välillä muistanut, että katsoisin elokuvaa Jari Sarasvuosta. Katsoin kotimaista elokuvaa ja hyvä niin.
Suureksi harmikseni jouduin lukemaan mitä törkeimpiä "arvosteluja", koskien tätä elokuvaa. Lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse, että jatkan entiseen malliin, menen elokuviin elokuvan takia, en sen takia, mitä muut siitä sanovat. Enkä lue sen jälkeenkään mitään arvosteluja, koska jos on itse katsonut miellyttävän elokuvan ja joku sanoo siitä, että se oli paska, minulle saattaa tulla paha mieli. 

Saatan mennä katsomaan elokuvan jopa uudestaan. Kyllä suosittelen!

Kuvat: https://valmentajaelokuva.fi/

maanantai 22. lokakuuta 2018

Olavi Virta

Olavi Virta - jumalainen ääni, jota kukaan ei voi olla ollut kuulematta. Olavi Virta on minulle tuttu, koska kuulin sitä jo lapsena. Olavi Virran aikakausi osui vanhempieni nuoruuteen ja osani sain minäkin. Niinpä nyt keski-ikäisenä fiilistelen ja miksipäs en, koska onhan Olavi Virta nostalgian kuningas ja hänen laulunsa elävät edelleen.



Tämän kauniin elokuvan on ohjannut Timo Koivusalo ja huolimatta siitä, mitä kriitikot sanovat, niin Koivusalon ohjaukset uppoavat tavalliseen kansaan, kiitos! Miksikö sitten sain tyttäreni mukaan, johtuu ihan muusta syystä kuin Olavi Virrasta. Hän lähti mukaan, koska Lauri Tilkanen oli pääosassa!


Lauri Tilkanen miellyttää vanhemmankin naisen silmää ja miten veti roolin, niin kertakaikkisen upeasti. Kuvaus ja ääni on toteutettu niin hyvin, että ei juuri huomaa, että Lauri ei itse laula. Kuka pystyisi laulamaan Olavi Virran äänellä? No, varmasti monikin, mutta ei niin täydellisesti.


Kun juuri olen lukenut kirjaa Isäni Olavi Virta, minkä on kirjoittanut Ilse Hammar, joka taas oli Olavi Virran tytär, jolle selvisi vasta teini-iässä, ettei olekkaan Oavi Virran biologinen tytär vaan adoptoitu, niin elokuvan näkeminen muutti kaiken lukemani kuviksi.

Malla Malmivaara on ihana Irene. Elokuvan rakkaustarina, Olavi ja Irene. Vaikka Olavilla oli muita naisia, niinkuin niitä nyt oli kaiken aikaa kainaloon tunkemassa, niin loppupeleissä oli vain Irene ja Olavi. Vaikka Irene muutti lapsineen Ruotsiin.



Hyvin raadollisesti elokuva kertoo sen, mitä menestys tekee, kun on rahaa ja mainetta. Otetaan päivä kerrallaan, juhlitaan ja murehditaan sitten myöhemmin. Kaikki ne loiston ajat nähdään, kun on iso hieno asunto, auto ja rahaa tulee. Kunnes sitten koittaa se hetki, kun ei olekkaan enää juuri mitään, paitsi se ääni...


Vanhaa Olavi Virtaa näyttelee Raimo Grönberg. Kun hän keppinsä kanssa vielä astelee lavalle ja alkaa laulaa, se osui niin syvälle, että kyyneleet alkoivat valua. Lohduttava kuvakulma oli se, että kun kuvattiin ihmisiä, jotka olivat sitä kuuntelemassa, niin sielläkin kyyneleet valuivat.
“Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie!”

Olavi Virta -elokuva on todella koskettava ja suosittelen sitä ihan kaikille. Se on eräänlainen tarina siitä, mitä voi tapahtua, kun ihmiselle annetaan kaikki ja otetaan se sitten pois.

Liikuttavaa oli sekin, että lähes koko elokuvasali oli täynnä, hitaasti liikuvia ihmisiä, juuri niitä, jotka ovat eläneet sitä omaa nuoruuttaan yhtä aikaa Olavi Virran kanssa, rakastuneet ja tanssineet toistensa kanssa Olavi Virran laulujen tahtiin, ehkä jopa nähneet hänet. Liikuimme heidän perässä, annoimme heidän mennä ensin ja oli sellainen Hopeinen kuu -tunnelma.

Kuvat: www.olavivirta.fi

tiistai 16. lokakuuta 2018

Ruokateatteri: Illallinen yhdelle… kahdelle… kolmelle

Ruokateatteri!? No haloo, mitä se on ja miten teatteri ja ruokailu yhdistetään? Siitähän oli otettava selvää. Kouvolan teatterin Klubilla se oli mahdollista 13.10 lauantai-iltana, jolloin siellä oli vieraileva esitys.  Pöytävaraus oli minulle ja ystävälleni. Aluksi jännitti se, että miten paljon (tai vähän) tykkään menu'sta, kun olen tavallista ronkelimpaa tyyppiä.

Kuva: Petra Tiihonen

Pöydät olivat katettu ja KSAO:n kokkioppilaat hoitivat tarjoilun.
Ensin me näimme Illallinen yhdelle. Jos on joskus nähnyt uutena vuonna sen televisiosta, sen elokuvan, missä vanha täti ja hovimestari... niin, nyt näimme sen nopeutettuna ja aivan huikeilla sirkustempuilla maustettuna. Se oli paitsi hauska, niin häkellyttävä, koska kaikki temput olivat niin loppuun asti hiottuja ja me saimme vain ihastella. Olisin voinut heti perään katsoa sen uudestaan, mutta oli se jännittävän alkuruuan aika.
Se oli Miss Sophien Mulligatawny-keitto - Kukkakaalia, currya ja punasipuli-chutneyta! Olin aluksi, että ei, nyt ei kyl uppoo, mut hei, kun maistoin, niin oli viedä kielen mennessään, siis ihan oikeesti todella maukasta.

Kuva: Kini Laine

Sitten oli vuorossa Kattaus kahdelle. Kohtaus ravintolasta, missä kokki ja tarjoilija saavat tietää, että kaksi ruokakriitikkoa saapuvat ruokailemaan. Ihanaa teatteria, kun kaksi näyttelijää vuorottelevat eri roolien kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi.  Kerrassaan mahtavaa. Nautittavaa, jonka jälkeen oli pääruuan vuoro!
Kanaa Cordon Bleu - á la Koria-style! Broilerin sisäfilettä, säräjuureksia, Koria-velouté... Noniin, melko tuttua, että broiskua ja sillee. Juureksista jätin ne isot keltaiset kuutiot, koska maha... Niin ja oli oltava nyt ihan viileenä, sillä nyt oli se hetki, kun meidän oli siirryttävä sohvalle istumaan. Miksikö, niin siksi, että tuli mentyä lupaamaan. Siinä sitten istuimme, kunnes alkoi...

Kokkaus kolmelle! Just niin, meidät noudettiin lavalle ja olimme ikäänkuin osana sitä esitystä, missä kävi ilmi, että olimme sisarukset, jotka äiti oli kutsunut illalliselle. Veljemme ei ollut saapunut paikalle ja se olikin äitimme suuri harmin aihe. Jälkiruoka sen sijaan lavalla nautittuna oli maukasta, vaikka siihen kylkiäisiksi saikin kuulla, miten kelvottomia me ollaan.
Ihan järisyttävä esitys, koska siihen ikäänkuin tempaantui itsekin mukaan, eli sitä hetkeä niin, että siitä riitti aihetta keskusteluun vielä seuraavana päivänäkin.

Kuva: Liisa Ruuskanen

Tämä meille upeasti toteutettu esitys on tuotettu yhdessä Tanssiteatteri Minimin (Kuopiosta) ja  Riihimäen teatterin kanssa ja heidän upeat näyttelijänsä Liisa Ruuskanen ja Antti Lahti. Olipa vaan hienoa olla mukana!
Ruokateatteri on todella nautittavaa kaikin tavoin, mutta jos on/on ollut ravintola-alalla, niin jopas aukeaa hyvin kupletin juoni, joskaan se ei ollenkaan haittaa, jos ei ole, koska siten se aukeaa vaan eri kantilta! Haluan ehkä joskus uudestaankin, sillä erilainen teatteri on aina erilaista!